Super-neitsytsyntymä katolilaisuudessa ja idän ortodoksisuudessa

Tässä artikkelissa termiä "super-neitsytsyntymä" käytetään kuvaamaan tapaa, jolla katolilaisuus ja idän ortodoksisuus menevät raamatullisen opin (jonka mukaan Jeesus Kristus syntyi neitsyestä) ylitse ("super") ja opettavat, että Maria pysyi fyysisesti neitsyenä, jopa Jeesuksen synnytettyään.

Tämä on Marian ainainen neitsyys -opin erityinen piirre, joka opettaa, että Marian neitsyys säilyi ehjänä jopa Jeesuksen Kristuksen synnyttämisen jälkeen.

Idän ortodoksisuudessa tämän opin voi nähdä universaalisti hyväksytyssä Jerusalemin synodissa:

Jerusalemin synodi (1672 jKr.) - Dekreetti 7

Me uskomme, että Jumalan Poika, Jeesus Kristus, tyhjensi itsensä eli otti omaan persoonaansa ihmislihan, sikiäytyen Pyhästä Hengestä ikuisesti neitsyen Marian kohdussa; ja ihmiseksi tultuaan syntyi, aiheuttamatta äidilleen lihan mukaista kipua tai synnytystuskia tai vahingoittamatta hänen neitsyyttään, kärsi, tuli haudatuksi, nousi ylös kirkkaudessa kolmantena päivänä Pyhien Kirjoitusten mukaan, nousi taivaisiin ja istui Isän Jumalan oikealla puolella. Häntä me myös odotamme tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.

Katolilaisuudessa tätä oppia opetetaan Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa (1962-65 jKr.), ja se toistetaan yleismaailmallisessa katekismuksessa:

Vatikaani 2 - Lumen Gentium

57. Äidin yhteys Poikaansa tämän pelastustyössä käy ilmi Jeesuksen neitseellisestä sikiämishetkestä lähtien aina hänen kuolemaansa asti. Ensinnäkin, kun Maria kiireesti lähti tervehtimään Elisabetia, tämä nimitti häntä tervehdyssanoissaan siunatuksi, koska hän oli uskonut luvattuun pelastukseen, ja edelläkävijä hypähti äitinsä kohdussa (vrt. Luuk. 1:41-45). Kristuksen syntyessä Jumalan äiti täynnä riemua esitti paimenille ja tietäjille Poikansa, esikoisensa, joka ei ollut vähentänyt hänen neitseellistä koskemattomuuttaan, vaan päinvastoin pyhittänyt sen.

Katolisen kirkon katekismus 499

499. Kun kirkko alkoi uskossaan käsittää Marian neitseellisen äitiyden syvemmin, se johti kirkon tunnustamaan, että Maria pysyi aina todellisesti neitseenä, myös ihmiseksitulleen Jumalan Sanan syntymässä. Syntymällään hänen poikansa ”ei ollut vähentänyt hänen neitseellistä koskemattomuuttaan, vaan päinvastoin pyhittänyt sen”. Kirkon liturgia ylistää Mariaa ”ainaisena Neitsyenä” (semper Virgo; Aeiparthenos).

Katolisen kirkon katekismus 510

510. Maria ”on pysynyt neitsyenä Poikansa sikiämisessä, neitsyenä Pojan syntyessä, neitsyenä häntä hoivatessaan, neitsyenä ravitessaan häntä povellaan, ainaisena neitsyenä”. Hän on koko olemukseltaan ”Herran palvelijatar” (Luuk. 1:38).

Näin ollen on varsin merkillepantavaa, että pelkästään usko siihen, että Maria synnytti Jeesuksen tavallisella tavalla – siten, että hän kulki synnytyskanavan läpi kuten lapsi normaalisti syntyy – edellyttää protestanttista näkemystä. Roomalaiskatolinen kirkko ja Idän ortodoksinen kirkko eivät kumpikaan salli jäsentensä uskoa siihen, että Jeesus syntyi Mariasta normaalilla tavalla, vaan ne väittävät synnytyksessä tapahtuneen ihmeen, jota Raamatun teksti ei missään mainitse tai implikoi.

Molemmat perinteet ovat korottaneet Marian niin epäraamatulliseen asemaan (ks. laaja dokumentaatio täältä), että ne ovat menneet jopa pidemmälle kuin Jumalan Mariassa toteuttama ihme – neitseestä syntyminen – ja väittävät käytännössä, ettei Maria todellisuudessa synnyttänyt Jeesusta. Lapsi ei voi syntyä naisesta rikkomatta tämän immenkalvoa, minkä tämä oppi nimenomaisesti kiistää. Tämän vuoksi Jeesuksen ruumis ei olisi voinut kulkea Marian synnytyskanavan läpi. Sen sijaan Jumala olisi jollakin tavoin saattanut Herran ruumiin kulkemaan sen läpi. Tällainen käsitys on Raamatulle vieras, sillä Jeesuksen syntymästä puhuttaessa Raamattu ei missään kohdassa anna ymmärtää mitään tämänkaltaista tapahtuneen (Matt. 1:25; Luuk. 2:7; Gal. 4:4).

Raamatullinen argumentaatio

Tämän opin raamatullinen perustelu perustuu Jesajan kirjan 66. luvun jakeeseen 7:

Jesaja 66:6-13

6 Kohiseva ääni kaupungista! Ääni temppelistä! Herran ääni: hän maksaa palkan vihollisilleen!

7 Ennen kuin Siion tuntee kipuja, hän synnyttää. Ennen kuin hänelle tulevat tuskat, hän saa poikalapsen.

8 Kuka on sellaista kuullut, kuka sellaista nähnyt? Syntyykö maa yhden päivän kivulla, tai synnytetäänkö kansa yhdellä kerralla? Siionhan tunsi kipuja ja samalla jo synnytti lapsensa.

9 Minäkö avaisin kohdun sallimatta synnyttää, sanoo Herra, tai minäkö, joka saatan synnyttämään, sulkisin kohdun?

10 Iloitkaa Jerusalemin kanssa ja riemuitkaa hänestä kaikki, jotka häntä rakastatte. Iloitsemalla iloitkaa hänen kanssaan, te, jotka olette surreet hänen tähtensä,

11 että imisitte ja tulisitte ravituiksi hänen lohdutuksensa rinnoista, että joisitte ja virkistyisitte hänen kunniansa runsaudesta.

12 Sillä näin sanoo Herra: Ohjaan hänen luokseen rauhan kuin virran ja kansojen kunnian kuin tulvivan joen. Te imette, kainalossa teitä kannetaan, ja polvilla pitäen teitä hyväillään.

13 Niin kuin mies lohduttaa äitiään, niin minä lohdutan teitä, ja Jerusalemissa te saatte lohdutuksen.

Jakeessa 7 sanotaan: "Ennen kuin Siion tuntee kipuja, hän synnyttää. Ennen kuin hänelle tulevat tuskat, hän saa poikalapsen". Tämä saman asian toistaminen tauon jälkeen, hieman eri sanamuodossa, on erittäin yleistä Raamatun runollisissa kohdissa, ja siinä sanotaan, että syntymä tapahtui erittäin nopeasti. Tässä kohdassa "hän" viittaa "Siioniin" ("Jerusalemiin"), joka synnyttää "lapsia" monikossa ja "kansan" (jae 8). Jakeen 8 maininta Siionin "kivuista" tarkoittaa, että jakeessa 7 käytetään hyperbolaa välittämään ajatus erittäin nopeasta syntymästä, joka on niin nopea, että on kuin ei olisi aikaa synnytyskivuille.

Näissä jakeissa mainitaan "synnytyskivut" ja "lapset" monikkomuodossa, ja puhutaan Jerusalemista, johon Mariaa ei koskaan rinnasteta missään raamatunkohdassa, ja erityisesti jakeen 12 valossa se viittaa  kaupunkiin tai Israelin kansakuntaan kokonaisuutena, eikä yksittäiseen henkilöön.

Lisäksi roomalaiskatolisessa ajattelussa tämän kivuttoman synnytyksen katsotaan johtuneen siitä, ettei Maria perinyt perisyntiä ja vältti siten Eevalle 1. Mooseksen kirjan 3:16:ssa langetetun kirouksen: "Kivulla sinun on synnytettävä lapset". Naisen immenkalvon rikkoutumisella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Eedenin puutarhassa langetetun kirouksen kanssa, sillä myös kaikki naiset ennen syntiinlankeemusta olisivat synnyttäneet synnytyskanavan kautta, mikä olisi rikkonut heidän immenkalvonsa, jos se olisi yhä ollut ehjä hedelmöittymisen jälkeen. Tämä oppi menee pidemmälle kuin pelkkä väite, että nainen synnytti ilman synnytyskipuja, jotka ovat juuri niitä kipuja, joista Jesaja 66:7 puhuu. Mutta vaikka myönnettäisiin, että kyseinen raamatunkohta soveltuu Mariaan (mitä se ei tee) ja että se tarkoittaa Marian olleen täysin kivuton synnyttäessään Jeesuksen (mitä se ei tarkoita), Jumala olisi voinut aivan hyvin tehdä Marian immenkalvon rikkoutumisesta kivuttoman. Tämä raamatunkohta ei, vaikka kaikki nämä myönnytykset tehtäisiin, johda päätelmään super-neitsytsyntymästä.

Lopuksi on syytä huomata, että koska katolilaisuuden ja ortodoksisuuden Maria-keskeiselle korostukselle löytyy niin vähän raamatullista tukea, näyttää siltä, että mitä tahansa jaetta, jossa mainitaan synnyttävä nainen, voidaan soveltaa Mariaan, vaikka asiayhteys sen estäisi. Tässä, Jesajan 66:7:ssä, naisen väitetään synnyttävän ilman synnytystuskia. Ilmestyskirjan 12:1-2:ssa taas kuvataan nainen, joka "oli raskaana ja huusi synnytyskivuissaan", mutta myös tämä kohta liitetään katolisuudessa toistuvasti Mariaan (esim. paavi Pius X, Ad Diem Illum Laetissimum 24; paavi Pius XII, Munificentissimus Deus 27 jne.). Vaikka kumpikaan kohta ei asiayhteydessään voi viitata Mariaan, ja vaikka toisessa kohdassa naisella väitetään olevan synnytystuskaton synnytys, kun taas toisessa hän kärsii synnytystuskista, silti väitetään, että molemmat kohdat viittaavat Mariaan. Asiayhteydellä ei todellisuudessa ole heille kovin paljon merkitystä, kunhan he voivat käyttää kohtaa  Marian korottamiseen.

Opin Raamatun ulkopuoliset lähteet

Jaakobin protoevankeliumia pidetään tämän opin ensisijaisena lähteenä. Myöhemmät sukupolvet pyrkivät myöhemmin lukemaan tämän opin takaisin Raamattuun, kuten edellä on käsitelty. Tämän teksti, joka on vastuussa myös Idän ortodoksisuuden opista, jonka mukaan Maria asui kaikkeinpyhimmässä, tiedetään olevan varhainen, koska Origenes (185-253 jKr.) viittaa johonkin versioon siitä (Origen, Commentary on Matthew, kirja 10, luku 17).

Tekstissä Salome ei usko, että Maria on synnyttänyt neitsyenä. Hänen kuvataan plagioivan – tai pikemminkin rienaavasti parodioivan – epäilevää Tuomasta (Joh. 20:25–27), kun hän sanoo, ettei usko ennen kuin tutkii Marian itse:

Jaakobin protoevankeliumi, luvut 19b-20a

19b Ja minä sanoin hänelle: ’Se on Maria, jota ruokittiin Herran temppelissä, ja minä sain hänet vaimokseni arvalla, ja hän ei ole vaimoni vaan hän on hedelmöittynyt Pyhän Hengen kautta.’ Ja kätilö sanoi hänelle: ’Onko tämä totuus?’ Ja Joosef sanoi hänelle: ’Tule tänne ja näe.’ Ja kätilö meni hänen kanssaan. Ja he seisoivat luolan paikalla, ja katso, kirkas pilvi peitti luolan. Ja kätilö sanoi: ’Minun sieluni on kirkastettu tänä päivänä, koska minun silmäni ovat nähneet ihmeellisiä asioita, sillä pelastus on syntynyt Israelille.’ Ja heti se pilvi vetäytyi luolalta ja suuri valo ilmaantui luolaan niin, etteivät silmämme voineet kestää sitä. Ja vähän kerrallaan tuo valo vetäytyi, kunnes lapsi oli ilmestynyt, ja se meni otti äitinsä Marian rinnan. Ja kätilö huusi ääneen ja sanoi: ’Suuri minulle tänään on tämä päivä, tässä olen nähnyt suuren näyn!’ Ja kätilö lähti luolalta ja Salome tapasi hänet. Ja hän sanoi hänelle: ’Salome, Salome, minulla on uusi näky kerrottavana sinulle! Neitsyt on synnyttänyt, jota hänen luontonsa ei sallisi.’ Ja Salome sanoi: ’Niin kuin Herra, minun Jumalani elää, jos en koettele ja todista hänen luontoaan, minä en usko, että neitsyt on synnyttänyt.’

20a Ja kätilö meni sisään ja sanoi Marialle: ’Valmistaudu, sillä se kiista ei ole pieni, mikä on noussut sinuun liittyen.’ Ja Salome koetteli ja huusi ja sanoi: ’Voi minun pahuuttani ja epäuskoani, koska olen kiusannut elävää Jumalaa, ja katso, minun käteni irtoaa minusta tulessa!

Jaakobin protoevankeliumin lisäksi tämän opin uskotaan saaneen vaikutteita myös Jesajan taivaaseenastumisen kertomuksesta, joka on ajoitettu vaihtelevasti ensimmäiselle tai toiselle vuosisadalle jKr.

Siinä Jeesus yksinkertaisesti ilmestyy Marian ulkopuolelle ilman minkäänlaista syntymäprosessia, kun Maria ja Joosef ovat kotona eräänä päivänä:

Jesajan taivaaseenastuminen

5 Eikä hän lähestynyt Mariaa, vaan piti häntä kuin pyhänä, neitsyenä, vaikka hän oli raskaana.

6 Eikä hän elänyt hänen kanssaan kahteen kuukauteen.

7 Ja kahden kuukauden kuluttua, kun Joosef oli talossaan, ja Maria, hänen vaimonsa, molemmat kuitenkin yksin,

8 tapahtui heidän siellä ollessaan, että Maria katsahti silmillään ja näki vauvan ja hän hämmästyi.

9 Ja sen jälkeen, kun hän oli hämmästynyt, hänen kohtunsa havaittiin olevan niin kuin aikaisemmin – ennen kuin hän oli hedelmöittynyt.

10 Ja kun hänen aviomiehensä Joosef sanoi hänelle: “Mikä on sinut hämmästyttänyt?”, hänen silmänsä aukesivat, ja hän näki sen lapsen, ja ylisti Jumalaa, sillä Jumala oli tullut hänen osaansa.

11 Ja heidän luokseen tuli ääni: “Älkää kertoko tätä näkyä kenellekään.”

12 Ja sitä kertomusta liittyen siihen lapseen, kuulutettiin ympäri Beetlehemiä.

13 Jotkut sanoivat: “Neitsyt Maria on kantanut lapsen, kaksi kuukautta ennen naimisiin menoaan.”

14 Ja monet sanoivat: “Ei hän ole synnyttänyt, eikä ole kätilö mennyt hänen luokseen, eikä ole synnytystuskien huutoja kuulunut.” Ja kaikki heidät sokaistiin Hänen kunnioittamisestaan, ja he kaikki tiesivät Hänet, mutta eivät tienneet, mistä Hän oli.

Näistä kahdesta lähteestä on huomioitava muutama asia:

• Kertomukset ovat täysin ristiriidassa keskenään. Jaakobin protoevankeliumin mukaan Jeesus ilmestyi valonvälähdyksestä luolassa Betlehemissä kätilöiden ollessa läsnä. Jesajan taivaaseenastumisen mukaan Jeesus puolestaan ilmestyi yllättäen silmänräpäyksessä Marian ulkopuolelle Joosefin talossa Betlehemissä, Marian ja Joosefin ollessa kahden. Väite siitä, että Joosefilla oli talo Betlehemissä, tekee myös Luuk. 2:7:n kertomuksesta järjetttömän.
• Jaakobin protoevankeliumi on pseudepigrafinen eli väärän tekijän nimissä kirjoitettu teos ja lapsellista mielikuvituksen tuotetta. Siinä Maria kuvataan ihmeellisesti syntyneenä, minkä jälkeen Israelin neitsyiden ja Jerusalemin toisen temppelin papin kerrotaan ottavan hänet vastaan lapsena temppelissä. Kolmivuotiaana hänen kerrotaan tanssivan temppelin alttarin kolmannella portaalla (luku 7). Tämän jälkeen hänen kerrotaan elävän, kuten edellä mainitussa artikkelissa kerrottiin, koko lapsuutensa kaikkeinpyhimmässä, missä Taivaan enkelit ruokkivat häntä (luvut 8, 13 ja 15). Kyseessä on teksti, jonka perustarkoituksena on korottaa Mariaa keksimällä hänen elämästään kuvitteellisia ja mahdottomia kertomuksia.
• Jesajan taivaaseenastuminen on niin ikään selvä väärennös. Se väittää, että Jesajalle näytettiin näyssä kaikki nämä tapahtumat, jopa Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulitseminen ja ylösnousemus, ja että hän kertoi niistä kuningas Hiskialle. Erityisen gnostilaisena piirteenä siinä on, että jostakin syystä "Jesaja laittoi hänet (Hiskian) vannomaan, ettei kertoisi sitä Israelin kansalle, eikä antaisi näitä sanoja yhdenkään miehen kirjoitettavaksi" (Jesajan taivaaseenastuminen 11:39).

Lopuksi, Salomonin oodit, ensimmäiselle tai toiselle vuosisadalle jKr. ajoitettu teksti, sisältää kohdan, joka viittaa Messiaan kivuttomaan syntymään, ja se on puettu todella omituisiin lausuntoihin:

Salomonin oodit - Oodi 19

1 Minulle tarjottiin maljallinen maitoa, ja minä join sen Herran hyvyyden suloisuudessa.

2 Poika on malja, ja Isä on Hän, jota lypsettiin; ja Pyhä Henki on Hän, joka lypsi Hänet.

3 Sillä Hänen rintansa olivat täynnä, eikä ollut sopivaa, että Hänen maitonsa olisi vuotanut hukkaan.

4 Pyhä Henki avasi povensa ja sekoitti Isän kahden rinnan maidon.

5 Sitten Hän antoi tämän sekoituksen sukupolvelle heidän sitä tietämättään, ja ne, jotka ovat sen vastaanottaneet, ovat oikean käden täydellisyydessä.

6 Neitsyen kohtu otti sen vastaan, ja hän tuli raskaaksi ja synnytti.

7 Niin Neitsyestä tuli äiti, täynnä suuria armoja.

8 Ja hän ponnisteli ja synnytti Pojan ilman kipua, sillä se ei tapahtunut ilman tarkoitusta.

9 Ja hän ei tarvinnut kätilöä, sillä Hän saattoi hänet synnyttämään.

10 Hän synnytti kuin väkevä mies halulla, ja hän synnytti ilmestymisen mukaisesti, ja hän sai osakseen Suuren Voiman mukaisesti.

11 Ja hän rakasti lunastuksella, varjeli hyvyydellä ja julisti suuruudella. Halleluja.

Yllä oleva on outo kuvaus Isästä, jota feminiinisillä pronomineilla ("She" ja "Her") kuvailtu Pyhä Henki "lypsää". Koska tällä Marian ainainen neitsyys -opilla ei ole lainkaan raamatullisia perusteita, sen kannattajilla on käytettävissään vain tällaisia tekstejä. He käyttävät samoja taktiikoita, joita muslimit käyttävät yrittäessään puolustaa Koraaniin päätyneitä pseudepigrafisia kertomuksia sanomalla, että nämä dokumentit, vaikka ne ovatkin harhaoppisia, edustavat aitoa perinnettä niissä kohdissa, jotka heidän on hyväksyttävä. Tätä ad hoc -hypoteesia ei voida kumota, ja sitä voidaan käyttää oikeuttamaan kirjaimellisesti minkä tahansa väitteen uskominen mistä tahansa historian väärennetystä asiakirjasta.

Ja toistaakseni: vaikka myönnettäisiin, että Marialla oli täysin kivuton synnytys, ei ole mitään syytä uskoa, että Marian immenkalvo olisi säilynyt ehjänä, sillä Jumala olisi voinut tehdä immenkalvon rikkoutumisen kivuttomaksi aivan kuten Hän olisi tehnyt kaiken muunkin synnytykseen liittyvän, mikä tavallisesti aiheuttaa kipua, kivuttomaksi. Pelkkä pseudepigrafisessa kirjassa, kuten Salominin oodeissa, esiintyvä toteamus siitä, että synnytys oli kivuton, ei ole todiste. Raamatusta pitäisi löytyä jotakin sellaista kuin Jaakobin protoevankeliumissa tai Jesajan taivaaseenastumisessa, joissa Maria ei todellisuudessa synnyttänyt Jeesusta synnytyskanavansa kautta, jotta voitaisiin tukea oppia niin sanotusta super-neitsytsyntymästä.

Johtopäätös

Epäraamatullinen oppi super-neitsytsyntymästä näyttää saaneen alkunsa väärennetyistä, heterodoksisista kirjoituksista, jotka oli laadittu Marian korottamiseksi ja hänen neitsyytensä puolustamiseksi juutalaisia ja pakanallisia vastaväitteitä vastaan. Nämä kirjoitukset laadittiin kauan sen jälkeen, kun ne henkilöt, joiden nimiin ne kirjoitettiin, olivat jo kuolleet. Tästä huolimatta Roomalaiskatolinen kirkko ja Idän ortodoksinen kirkko sitovat tämän opin jäsentensä omaantuntoon erehtymättömänä oppina.

Tämä kirjoitus on (muutomia pieniä muokkauksia lukuunottamatta) käännetty tästä artikkelista. Kirjoituksessa siteeratut Raamatun jakeet ovat STLK:n vuoden 2017 käännöksestä.

Apokryfikirjat kumoavat katolilaisuuden ja idän ortodoksisuuden

Juutalainen ja protestanttinen Raamatun kaanon

Protestanttisen Raamatun Vanhan Testamentin 39 kirjaa ovat samat 39 kirjaa, jotka ovat ortodoksisessa juutalaisessa Raamatussa, mikä on Raamatun kannalta merkittävää (Room. 3:1-2). Juutalaiset laskevat nämä joko 22 tai 24 kirjaksi käyttäen seuraavia sääntöjä erotuksena tyypillisestä protestanttisesta luetteloinnista:

• 1. ja 2. Samuelin kirja lasketaan yhdeksi kirjaksi
• 1. ja 2. Kuninkaiden kirja lasketaan yhdeksi kirjaksi
• 1. ja 2. Aikakirja lasketaan yhdeksi kirjaksi
• Esra ja Nehemia lasketaan yhdeksi kirjaksi
• Kaksitoista pientä profeettaa lasketaan yhdeksi kirjaksi
• 22 kirjan laskutavassa Ruutin kirja yhdistetään Tuomarien kirjaan ja Valitusvirret Jeremian kirjaan
• 24 kirjan laskutavassa Ruutin kirja ja Valitusvirret lasketaan erillisiksi kirjoiksi. Tämä on nykyään yleisemmin käytetty tapa laskea kirjat

Historiallisesti juutalaiset jakoivat nämä kanoniset Vanhan Testamentin kirjat kolmeen ryhmään: Lakiin, Profeetoihin ja Kirjoituksiin (Luuk. 24:44). Kristusta edeltävistä ajoista aina nykypäivään asti juutalaiset ovat pitäneet näitä kirjoja olennaisesti ​​parempina kuin muita kirjoituksia, kuten ensimmäisen vuosisadan juutalainen silminnäkijä Josefus (37–100 jKr.) todistaa:

Josefus (37-100 jKr.) - Apionia vastaan, kirja 1

8 Sillä meillä ei ole keskuudessamme lukematonta määrää kirjoja, jotka ovat ristiriidassa keskenään, [kuten kreikkalaisilla on], vaan ainoastaan ​​kaksikymmentäkaksi kirjaa, jotka sisältävät kaikkien menneiden aikojen muistiinpanot; joiden uskotaan perustellusti olevan jumalallisia; ja niistä viisi kuuluu Moosekselle, ja ne sisältävät hänen lakinsa ja ihmiskunnan alkuperän perimätiedot hänen kuolemaansa asti. Tämä ajanjakso oli lähes kolmetuhatta vuotta; mutta mitä tulee aikaan Mooseksen kuolemasta Persian kuninkaan Artakserkseen hallituskauteen, joka hallitsi Kserkseen jälkeen, niin Mooseksen jälkeiset profeetat kirjoittivat muistiin, mitä heidän aikanaan tehtiin, kolmeentoista kirjaan. Loput neljä kirjaa sisältävät hymnejä Jumalalle ja ihmisselämän käytösohjeita.

On totta, että historiaamme on kirjoitettu Artakserksestä lähtien hyvin yksityiskohtaisesti, mutta esi-isämme eivät ole pitäneet sitä yhtä arvovaltaisena kuin edellistä, koska siitä ajasta lähtien ei ole ollut tarkkaa profeettojen suksessiota; ja kuinka lujasti olemme antaneet tunnustusta näille oman kansamme kirjoille, käy ilmi siitä, mitä teemme; sillä niin monien jo kuluneiden aikojen aikana kukaan ei ole ollut niin rohkea, että olisi lisännyt niihin mitään, ottanut niistä mitään tai muuttanut niitä; mutta kaikille juutalaisille on tullut luonnolliseksi heti ja aivan syntymästään lähtien pitää näitä kirjoja jumalallisia oppeja sisältävinä ja pysyä niissä ja tarvittaessa halukkaasti kuolla niiden puolesta.

Huomaa erityisesti, että Josefus puhuu siitä, mikä on "luonnollista kaikille juutalaisille", ja sanoo, että "niin monien jo kuluneiden aikojen aikana" – eli huomattavan pitkään ennen häntä – "kukaan ei ole ollut niin rohkea, että olisi lisännyt niihin mitään, ottanut niistä mitään tai muuttanut niitä". Tämä viittaisi siihen, että hän pitää lausuntoaan 22 kirjan kaanonista melko yleismaailmallisena, vakiintuneena ja kiistattomana.

Riemuvuosien kirja, joka edeltää Josefusta ja on kirjoitettu noin 1. vuosisadalla eKr., sisältää myös todennäköisen viittauksen 22 kirjan kaanoniin:

Riemuvuosien kirja 2:36-40
36 Ja Hän laittoi Hänen käskynsä laskeutumaan suloisena pelastuksena hyväksyttävänä Hänen edessään kaikkina päivinä… Oli kaksikymmentä kaksi ihmistä Aadamista Jaakobiin,
37 ja kaksikymmentä kaksi työtä oli tehty seitsemänteen päivään mennessä, 
38 tämä on siunattua ja pyhää, ja myös aikaisempi on siunattua ja pyhää, 
39 ja tämä palvelee tuon kanssa pyhitykseksi ja siunaukseksi.
40 Ja Jaakobille ja hänen siemenelleen on suotu, että he tulevat aina olemaan siunattuja ja pyhiä ensimmäisestä todistuksesta ja laista, kuten Hän on pyhittänyt ja siunannut sapatin seitsemäntenä päivänä.

Samoin Talmud luettelee Tooran viiden kirjan käsittelyn jälkeen kahdeksan Profeettaa ja yksitoista Kirjoitusta, käyttäen siten 24 kirjan laskutapaa. Apokryfikirjat on jätetty pois, kun taas protestanttisen kaanonin inspiroidut kirjat ovat mukana:

Babylonian Talmud - Bava Batra 14b

8 Viisaat opettivat: Profeettakirjojen järjestys yhdessä on seuraava: Joosua ja Tuomarien kirja, Samuel ja Kuninkaiden kirja, Jeremia ja Hesekiel sekä Jesaja ja kaksitoista profeettaa.

11 Baraita jatkaa: Kirjoitusten järjestys on: Ruut ja Psalmien kirja, Job ja Sananlaskut; Saarnaaja, Laulujen laulu ja Valitusvirret; Daniel ja Esterin kirjakäärö; Esra ja Aikakirja.

Samoin toinen Talmudin viittaus mainitsee Tooran, Profeettojen ja Kirjoitusten kolmiosaisen jaon ja sanoo, että niitä on 24:

Babylonian Talmud - Taanit 8a:3
3 Samoin Rav Adda bar Ahava kertaa oppimansa kaksikymmentäneljä kertaa, mikä vastaa Tooran, Profeettojen ja Kirjoitusten eli Raamatun kahtakymmentäneljää kirjaa, ja vasta sen jälkeen meni Ravan eteen opiskelemaan hänen kanssaan.

Muita Talmudissa olevia viittauksia 24-kirjaiseen kaanoniin ovat Bava Batra 13b:5 ja Tractate Kallah Rabbati 10:14.

Myös Latinalainen Esran kirja viittaa 24 kirjan kaanoniin:

Latinalainen Esran kirja 14:42-48
42 Ja Korkein antoi ymmärryksen niille viidelle miehelle ja vuorotellen he kirjoittivat, mitä oli saneltu, merkeillä, joita he eivät tienneet. He istuivat neljäkymmentä päivää ja kirjoittivat päiväsaikaan ja söivät leipäänsä yöllä.
43 Mitä minuun tulee, minä puhuin päiväsaikaan enkä ollut äänetön yöllä.
44 Niin neljänkymmenen päivän aikana kirjoitettiin 94 kirjaa.
45 Ja kun ne 40 päivää olivat loppuneet, Korkein puhui minulle sanoen: "Tee julkiseksi ne 24 kirjaa, jotka kirjoitit ensimmäisenä, ja lukekoon arvolliset ja arvottomat niitä,
46 mutta pidä ne 70, jotka kirjoitettiin viimeisenä, antaaksesi ne viisaille kansasi keskuudessa.
47 Sillä niissä on ymmärryksen virta ja viisauden lähde ja tiedon joki."
48 Ja minä tein niin.

Varhaisista juutalaisista midrashi-teksteistä löytyy myös useita kohtia, jotka viittaavat 24 kirjan kaanoniin:

Midrash Rabbah - Bamidbar Rabbah 14:4

"Vielä näiden lisäksi: Poikani, ota varoituksesta vaari" (Saarn. 12:12) - Pyhä olkoon siunattu. Hän sanoi: Olen kirjoittanut sinulle kaksikymmentäneljä kirjaa, varo lisäämästä niihin mitään. Miksi? "Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua" (Saarn. 12:12) - jokainen, joka lukee jakeen, joka ei ole noista kahdestakymmenestäneljästä kirjasta, on kuin hän lukisi kerettiläisten kirjoja. Eli "ole varovainen tekemästä paljon kirjoja", sillä kenelläkään, joka niin tekee, ei ole osuutta tulevassa maailmassa.

Midrash Rabbah - Shir HaShirim Rabbah 4:11

Rabbi Huna ja rabbi Ḥalafta Kesareasta sanovat rabbi Shimon ben Lakishin nimessä: Aivan kuten tämä morsian koristaa itsensä kahdellakymmenelläneljällä koristeella ja jos häneltä puuttuu yksi asia [on kuin] hänellä ei olisi mitään, niin Tooran oppineen on tunnettava [Raamatun] kaksikymmentäneljä kirjaa, ja jos häneltä puuttuu yksi niistä [on kuin] hänellä ei olisi mitään.

Katso myös Shemot Rabbah 41:5, Kohelet Rabbah 12:11 sekä Bamidbar Rabbah 13:16, 14:18, 15:22 ja 18:21 teoksesta Midrash Rabbah, sekä Midrash Tanchuma -kokoelman kohdat Ki Tisa 16:2, Korach 12:1 ja Vayeilech 1:1, joissa viitataan 24 kirjan kaanoniin.

Mitään näiden kirjojen ulkopuolista ei ole koskaan siteerata pyhänä kirjoituksena Uudessa Testamentissa. Toisin sanoen, yhtäkään näiden kirjojen ulkopuolista jaetta ei ole liitetty seuraavanlaiseen lausuntoon:

• "Tämä kaikki on tapahtunut, että kävisi toteen, minkä Herra on puhunut profeetan kautta, joka sanoo:" (Matt 1:22)
• "Kirjoitettu on:" (Matt. 4:4)
• "Sillä Jumala on antanut käskyn sanoen:" (Matt. 15:4)
• "Ettekö ole lukeneet" (Matt. 19:4)
• "kuten on kirjoitettuna Herran laissa:" (Luuk. 2:23)

Huomaa, että Uudessa Testamentissa esiintyvä viittaus tai alluusio johonkin tekstiin ei riitä osoittamaan kyseisen tekstin kanonisuutta. Juudaan kirje lainaa Eenokin kirjaa ja mahdollisesti Mooseksen taivaaseenastumista (Juud. 1:9, 14-15) – katolilaiset ja idän ortodoksit eivät pidä kumpaakaan näistä kanonisena. Samoin apostoli Paavali lainaa kreikkalaisia ​​runoilijoita Aratosta (Ap. t. 17:28), Menandrosta tai Euripidestä (1. Kor. 15:33) ja Epimenideä (Tiit. 1:12). On myös monia viittauksia tai alluusioita muihin apokryfikirjoihin, joita katolilaiset ja ortodoksit eivät pidä inspiroituina, kuten 3. ja 4. Makkabealaiskirjaan, Salomonin psalmeihin, Leevin testamenttiin ja Joosefin testamenttiin. Täten, jotta teksti voidaan julistaa kanoniseksi pelkän Uudessa Testamentissa esiintyvän lainauksen perusteella, sitä on virallisesti siteerattava pyhänä kirjoituksena yllä olevien viittausten mukaisesti.

Näin ollen sekä Uusi Testamentti että juutalainen todistusaineisto tukevat vahvasti protestanttista näkemystä, jonka mukaan vanhan liiton aikana oli 39 kirjaa, joita pidettiin ontologisesti erilaisina kuin muita kirjoituksia siinä mielessä, että ne tunnistettiin Jumalan inspiroimiksi (2. Tim. 3:16). Ne, joille Jumalan sanat annettiin (Room. 3:1-2), eivät tunnistaneet tähän 39 kirjan listaan kuulumattomia apokryfikirjoja inspiroiduiksi, eikä niitä myöskään siteerata pyhinä kirjoituksina Uudessa Testamentissa.

Katolinen ja ortodoksinen kaanon

Katolisen kirkon Vanhan Testamentin kaanoniin kuuluu myös intertestamentaaliselta ajalta peräisin olevia kirjoja, jotka on kirjoitettu pääasiassa kreikaksi.

Roomalaiskatolinen kirkko määritteli tämän kaanonin erehtymättömästi ensimmäisen kerran Trenton kirkolliskokouksessa (1545-1563 jKr.). Siellä vahvistettiin sama kaanon, joka oli esitetty aiemmissa paikallisissa Pohjois-Afrikan kirkolliskokouksissa (Hippo 393 jKr. ja Karthago 397 jKr.).

Trenton kirkolliskokous – Istunto 4 (1546 jKr), kanonisia kirjoituksia koskeva dekreetti 

Ne ovat seuraavat: Vanha testamentti: Viisi Mooseksen kirjaa eli Genesis, Exodus, Leviticus, Numeri ja Deuteronomium, Joosua, Tuomarien kirja, Ruut, neljä Kuningasten kirjaa, kaksi Aikakirjaa, Esran kirja ja toinen Esran kirja, jota kutsutaan Nehemiaksi, Tobit, Judit, Ester, Job, Daavidin 150 psalmin Psalttari, Sananlaskut, Saarnaaja, Laulujen laulu, Viisauden kirja, Sirak, Jesaja, Jeremia ynnä Baruk, Hesekiel, Daniel, 12 pienempää profeettaa eli Hoosea, Joel, Aamos, Obadja, Joona, Miika, Nahum, Habakuk, Sefanja, Haggai, Sakarja ja Malakia sekä 1. ja 2. Makkabilaiskirja.

Jos joku ei omaksu pyhinä ja kanonisina näitä kirjoja kokonaisuudessaan ja kaikkine osineen, niin kuin niitä on katolisessa kirkossa ollut tapana lukea ja niin kuin ne ovat vanhassa latinalaisessa Vulgata-laitoksessa, ja jos joku tietoisesti ja harkitusti halveksii edellämainittuja traditioita, hän olkoon erotettu.

Yllä oleva määritelmä – joka ennustettavasti ja tyypilliseen tapaansa anatemoi (Helvettin) kaikki eri mieltä olevat – eroaa protestanttisesta kaanonista siltä osin, että se sisältää seuraavat kirjat:

• Barukin kirja
• Juditin kirja
• 1. & 2. Makkabilaiskirja
• Siirakin kirja
• Tobitin kirja
• Viisauden kirja
• Se sisältää myös kreikkalaisia ​​lisäyksiä Danielin ja Esterin kirjoihin – ne ovat alun perin hepreaksi ja arameaksi kirjoitettuja kirjoja.

Idän ortodoksisuuden tilanne on hieman monimutkaisempi. Yleisesti hyväksytty Jerusalemin synodi (1672 jKr.) mainitsi "pyhinä kirjoituksina" vain Juuditin kirjan, 1. & 2. Makkabealaiskirjan, Tobitin kirjan, Viisauden kirjan, Siirakin kirjan ja Danielin kirjan lisäykset. Ortodoksiset Raamatut sisältävät kuitenkin yleensä koko katolisen kaanonin sekä 3. Makkabealaiskirjan, Manassen rukouksen, Psalmin 151 ja Kreikkalaisen Esran kirjan.

Huomaa, että nämä molemmat julistukset on kirjoitettu yli 1 500 vuotta Jeesuksen Kristuksen syntymän jälkeen. Ennen näitä julkilausumia, jotka tunnustetaan erehtymättömiksi molemmissa perinteissä, Vanhan Testamentin kaanonista käytiin historian aikana huomattavia kiistoja. Kuten esimerkiksi tälle sivustolle kootuista kaanoni-listoista käy ilmi, monet varhaisen kirkon kirjoittajat kannattivat kaanonia, johon ei sisältynyt monia niistä kirjosta, jotka kuuluvat roomalaiskatoliseen ja ortodoksiseen kaanoniin:

• Meliton Sardeslainen (100–180 jKr.) jättää pois Juuditin, 1. ja 2. Makkabealaiskirjan, Siirakin, Tobitin ja mahdollisesti Barukin (joka yleisesti liitettiin Jeremian kirjaan – joten tässä luettelossa käytetään ilmaisua "mahdollisesti Barukin", kun sitä ei nimenomaisesti mainita)
• Origenes (185–253 jKr.) jättää pois Juuditin, 1. ja 2. Makkabealaiskirjan, Siirakin, Tobitin ja Viisauden kirjan
• Athanasios (296–373 jKr.) jättää pois Juuditin, 1. ja 2. Makkabealaiskirjan, Siirakin, Tobitin ja Viisauden kirjan
• Hilarius Poitierslainen (310–367 jKr.) jättää pois 1. ja 2. Makkabealaiskirjan, Siirakin kirjan ja Viisauden kirjan ja mainitsee, että "jotkut lisäävät mukaan Tobitin ja Juuditin"
• Kyrillos Jerusalemilainen (315–386 jKr.) jättää pois Juuditin, 1. ja 2. Makkabealaiskirjan, Siirakin, Tobitin ja Viisauden kirjan
• Epifanios Salamislainen (315–403 jKr.) jättää pois Juuditin, 1. ja 2. Makkabealaiskirjan sekä Tobitin ja mainitsee Siirakin ja Viisauden kirjan kiistanalaisina
• Gregorius Nazianzoslainen (329-390 jKr.) jättää pois Juuditin, 1. ja 2. Makkabealaiskirjan, Siirakin, Tobitin, Viisauden kirjan ja mahdollisesti Barukin
• Amfilokhios Ikoniumilainen (339–400 jKr.) jättää pois Juuditin, 1. ja 2. Makkabealaiskirjan, Siirakin, Tobitin, Viisauden kirjan ja mahdollisesti Barukin
• Rufinus Aquileialainen (344-411 jKr.) jättää pois Juuditin, 1. ja 2. Makkabealaiskirjan, Siirakin, Tobitin, Viisauden kirjan ja mahdollisesti Barukin
• Hieronymus (347–420 jKr.) jättää pois Juuditin, 1. ja 2. Makkabealaiskirjan, Sirakin, Tobitin ja Viisauden kirjan
• Apostoliset konstituutiot (380 jKr.), kanoni 85, jättää pois Tobitin, Viisauden kirjan ja mahdollisesti Barukin ja mainitsee Siirakin erillään muusta Vanhasta Testamentista
• Paavi Gregorius I (540–604 jKr.) toteaa Jobin kirjan selityksessään nimenomaisesti, että 1. Makkabealaiskirja ei ole kanoninen
• Beda Venerabilis (673-735 jKr.) sanoo Ilmestyskirjan selityskirjassaan Ilmestyskirjan jaetta 4:8 kommentoidessaan: "Neljän elävän olennon kuusi siipeä, joita on lukumäärältään kaksikymmentäneljä, viittaavat yhtä moneen Vanhan Testamentin kirjaan, joilla evankelistojen auktoriteettia tuetaan ja heidän totuuttaan todistetaan."
• Johannes Damaskolainen (675–749 jKr.) jättää pois Juuditin, 1. ja 2. Makkabealaiskirjan, Siirakin, Tobitin, Viisauden kirjan ja mahdollisesti Barukin
• Kardinaali Francisco Jiménez de Cisneros (1436-1517 jKr.), joka vastasi paavi Leo X:n (1475-1521 jKr.) hyväksymästä Complutensis-polyglottiraamatun käännöksestä, toteaa esipuheessa, että polyglottiraamaattu sisältää "kaanonin ulkopuolisia kirjoja, jotka kirkko on saanut enemmän kansan rakennukseksi kuin kirkollisten dogmien auktoritatiiviseksi vahvistamiseksi. Ne on kuitenkin kirjoitettu kreikaksi, mutta varustettu kahdella latinankielisellä käännöksellä: toinen on autuaan Hieronymuksen käännös ja toinen sanatarkka interlineaarinen käännös, aivan kuten muissakin", mikä on apokryfikirjojen muoto
• Kardinaali Thomas Cajetanus (1469-1534), kirjoittaessaan juuri ennen Trenton kirkolliskokousta, jätti pois Juuditin, 1. ja 2. Makkabealaiskirjan, Siirakin, Tobitin ja Viisauden kirjan ja totesi, että "sekä kirkolliskokousten että opettajien kannanotot tulee alistaa Hieronymuksen tekemän tekstiarvion mukaisiksi"

Huomaa, että tässä ei vedota aihetta koskevaan hiljaisuuteen. Kun ihmiset listaavat Raamatun kirjoja, hei eivät jätä sen ulkopuolelle kirjoja, joista he ovat tietoisia ja joita he pitävät inspiroituina. Täten voimme olettaa, että nämä kirjoittajat eivät joko olleet tietoisia näistä kirjoista – mikä tarkoittaisi, että ne eivät olleet yleismaailmallisessa käytössä alkukirkossa – tai sitten he olivat tietoisia niistä, mutta eivät pitäneet niitä inspiroituina kirjoituksina – kuten jotkut edellä mainituista kirjoittajista (esim. Athanasios, Hieronymus, Rufinus, Johannes Damaskoslainen) nimenomaisesti totesivat.

Mielenkiintoisesti ortodoksien kannalta, Moskovan metropoliitta Filaretin (1782-1867 jKr.) laatima Itäisen ortodoksisen katolisen kirkon pitkä kristillinen katekismus, joka on ”pyhimmän hallitsevan synodin tarkastama ja hyväksymä”, pitäytyy protestanttisessa kaanonissa, vaikka se on kirjoitettu kauan vuoden 1672 Jerusalemin synodin jälkeen:

Itäisen ortodoksisen katolisen kirkon pitkä kristillinen katekismus

31. Kuinka monta kirjaa Vanhassa Testamentissa on?

Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen, Pyhä Athanasios Suuri ja Pyhä Johannes Damaskolainen laskevat niitä olevan kaksikymmentäkaksi ja ovat tässä samaa mieltä juutalaisten kanssa, jotka laskevat ne niin alkuperäisellä heprean kielellä.

32. Miksi meidän tulisi seurata heprealaisten laskutapaa?

Koska, kuten apostoli Paavali sanoo, heille on uskottu Jumalan sanat; ja Vanhan Testamentin pyhät kirjat on saanut tuon Testamentin heprealaiselta kirkolta Uuden Testamentin kristillinen kirkko.

34. Miksi tässä Vanhan Testamentin kirjojen luettelossa ei ole otettu huomioon Siirakin pojan Viisauden kirjaa eikä eräitä muita?

Koska niitä ei ole olemassa hepreaksi.

35. Miten meidän tulisi suhtautua näihin viimeksi mainittuihin kirjoihin?

Athanasios Suuri sanoo, että isät ovat määränneet ne luettaviksi käännynnäisille, jotka valmistautuvat liittymään kirkkoon.

Huomaa, että hän lainaa Athanasiosta ja Johannes Damaskolaista, jotka molemmat nimenomaisesti hylkäsivät apokryfikirjat luonnoltaan samanlaisina kuin inspiroitu Vanha Testamentti ja erottivat ne toisistaan ​​luetteloissaan.

Täten ortodoksit, jotka argumentoivat apokryfikirjojen jumalallisen inspiraation ja kanonisuuden puolesta, argumentoivat omaa pyhimystään ja pyhää synodiaan vastaan, mutta vuoden 1672 synodin puolesta, koska ne ovat ristiriidassa keskenään.

Analyysi apokryfikirjoista

Sen sijaan, että kommentoisin itse apokryfikirjojen sisältöön liittyviä mahdollisia ongelmia, seuraavat ovat lainauksia suositusta roomalaiskatolisesta Raamattua käsittelevästä selitysteoksesta The New Jerome Biblical Commentary (1990 jKr.).

Tämä on virallinen kommentaari vain siltä osin, että sillä on nihil obstat (Censor Librorumin suorittama tarkastus teologisten virheiden varalta) ja imprimatur (“painettakoon”, yleensä paikallisen hiippakunnan myöntämä lupa) merkinnät. Johdannon mukaan: “Nihil obstat ja imprimatur ovat virallisia julistuksia siitä, että kirja tai pamfletti on vapaa opillisista tai moraalisista virheistä.”

The New Jerome Biblical Commentary - Introduction to 1-2 Maccabees, s. 423

1. Makkabealaiskirjan historiallista luotettavuutta vastaan ​​on tehty useita valituksia. Kirjoittajan nationalismin ja hänen Juudean tapahtumille antamansa liioitellun merkityksen (1:41-43; 3:27-31; 6:5-13) sanotaan kyseenalaistavan hänen objektiivisuutensa. Hän on Seleukidien vastainen (1:9-10), ja lisäksi hän osoittaa tietämättömyyttä vieraiden kansojen historiasta, maantieteestä ja poliittisesta järjestyksestä. Hänen juutalainen nationalisminsa johtaa hänet paisuttamaan vihollisten lukumäärää, jotta jumalallinen väliintulo hasmonealaisten hyväksi olisi silmiinpistävämpi. Ja hän on erehtynyt sijoittaessaan Antiokhos IV:n kuoleman temppelin vihkimisen jälkeiseen aikaan. Näiden ja muiden historiallisten puutteiden uskotaan heikentävän hänen uskottavuuttaan ajanjakson luotettavana raportoijana.

The New Jerome Biblical Commentary - Introduction to 1-2 Maccabees, s. 424

Jotta 2. Makkabilaiskirjan luku 11 saisi oikean paikkansa historiassa, se tulisi siirtää seuraamaan 8. lukua. Nykyisessä muodossaan luku 11 erehtyy attribuoimalla tämän Lysiaan sotaretken seuraavan kuninkaan, Antiokhos V:n Eupatorin (joka nousee Epifaneen seuraajaksi valtaistuimella 2. Makk. 10:10-11), hallituskauteen. Virhe johtui siitä, että epitomisti yhdisti Lysiaan sotaretken ja Epifaneen hallituskauden kolme kirjettä (11:16-21, 27-33, 34-38) hänen poikansa Eupatorin kirjeeseen (11:22-26). Kirjatessaan kaiken aineiston Eupatorin nimiin, epitomisti sijoitti Lysiaan ensimmäisen sotaretken Antiokhos IV:n kuoleman jälkeiseen aikaan, vaikka todellisuudessa se oli edeltänyt sitä.

The New Jerome Biblical Commentary - Introduction to 1-2 Maccabees, s. 424

Tämä uudistettu kronologia vaatii 1. ja 2. Makkabealaiskirjan tapahtumien järjestyksen tarkistamista. Jälkimmäinen on oikeassa sijoittaessaan Antiokhos IV Epifaneen kuoleman temppelin vihkiäisiä edeltävään aikaan (2. Makkabealaiskirja 9:1–29; 10:1–9), ja 1. Makkabealaiskirjassa tapahtumien järjestys on väärä (1. Makkabealaiskirja 4:36–61; 6:1–17). Antiokhos kuoli lokakuun tienoilla vuonna 164 eKr. (Seleukidien vuonna 148, jos vuosi aloitetaan keväästä, kuten B. M. -taulu 35603 tekee; Seleukidien vuonna 149, jos lasketaan syksystä, kuten 1. Makk. 6:16 tekee), ja temppeli vihittiin käyttöön 14. joulukuuta 164 eKr. (1. Makk. 4:52; 25. päivä kislev-kuuta, Seleukidien vuonna 148, lasketaan tällä kertaa alkavan keväästä). Antiokhoksen kuoleman oikea sijoittaminen 1. Makkabilaiskirjaan edellyttää, että 1. Makkabilaiskirjan 6:1–17 siirretään jakeiden 4:36–61 edelle.

The New Jerome Biblical Commentary - 1 Maccabees 1:1-10, s. 426

1. Makkabilaiskirjan kirjoittaja toistaa virheellisen tarinan Aleksanterin kuolinvuoteellaan tapahtuneesta valtakunnan jakamisesta "palvelijoidensa", hänen kanssaan koulutettujen upseeriensa, kesken. Josefus (Juutalaisten muinaisajat 11.8.7 §346) on ristiriidassa tämän tarinan kanssa, ja valtakunnan hidas hajoaminen – Seleukos miehitti Babylonin vuonna 311 eKr.; hänestä ja neljästä muusta tuli "kuninkaita" vuonna 306 eKr. – vahvistaa hänen väitteensä.

The New Jerome Biblical Commentary - 1 Maccabees 1:20-24, s. 426

Antiokhos ryöstää temppelin (1. Makk. 1:20-24a). Vaikka 2. Makk. 5:15-21 sijoittaaa tämän tapahtuman Antiokhoksen toisen Egyptin sotaretken jälkeiseen aikaan, Daniel 11:25-30 (erityisesti jae 28) osoittaa, että se sijoittuu ensimmäisen sotaretken jälkeiseen aikaan.

The New Jerome Biblical Commentary - 1 Maccabees 4:53-54, s. 430

Tämä päivä, 25. kislev-kuuta, vuonna 145 eKr. (17. joulukuuta 167 eKr.), oli täsmälleen kolme vuotta ennen vihkiäisiä (1:54, 59). Josefus (Juutalaisten muinaisajat 12.7.6 §319) vahvistaa päivämäärän, ja tarkistaa sen teoksessaan vertaamalla sitä kreikkalaisiin olympiadeihin. 2. Makk. 10:3:n mainitsemat kaksi vuotta ovat virhe, joka johtuu siitä, että kirjoittaja ajoittaa virheellisesti Antiokhos IV:n kuoleman, jonka hän tiesi edeltäneen vihkiäisiä, vuoteen 165 eKr..

The New Jerome Biblical Commentary - 1 Maccabees 6:1, s. 431

Elymais: Muinainen Elam (1. Moos. 10:22). Tämännimistä kaupunkia ei ole, vaan se viittaa pikemminkin Susan ympäristöön, erityisesti pohjoiseen ja itään. Kaupunki ja temppeli(t), joita Antiokhos yritti ryöstää, ovat Persiassa (1. Makk. 6:1), mutta kaupunki ei ollut Persepolis (2. Makk. 9:2), josta kuninkaalle ei tarvitsisi kertoa. Sekä 1. että 2. Makkabealaiskirja sijoittavat kaupungin väärin.

The New Jerome Biblical Commentary - Introduction to Wisdom, s. 510

On siis selvää, että huolimatta väitteestä, jonka mukaan Salomo on kirjoittanut tämän, Viisauden kirja kirjoitettiin monta vuosisataa Salomon ajan jälkeen. Se kirjoitettiin varmasti Profeettojen ja Kirjoitusten kreikankielisen Septuaginta-käännöksen valmistumisen jälkeen (n. 100-luvun puolivälissä eKr.), ja vaikka se ei näytä tuntevan Filonin (20 eKr.-54 jKr.) kirjoituksia, se näyttää kuuluvan samaan ajattelupiiriin (ks. Larcher, Études, s. 151–178).

The New Jerome Biblical Commentary - Introduction to Baruch, s. 563

Tietyt seikat viittaavat siihen, ettei Barukin kirjan esittämä historia ole historiaa samassa merkityksessä kuin Kuninkaiden kirjojen kertomukset näistä tapahtumista ovat historiaa. Historialliset kirjat eivät tiedä mitään temppelin astioiden palauttamisesta (Bar. 1:8-9) eivätkä Barukin läsnäolosta Babylonissa (Bar. 1:1). Lisäksi rukouksen itsensä ja johdannon välillä näyttää olevan ristiriita: rukous olettaa temppelin olevan raunioina (2:26), kun taas johdanto olettaa temppelin olevan yhä pystyssä ja normaalin jumalanpalveluksen jatkuvan siellä (Bar. 1:10, 14).

The New Jerome Biblical Commentary - Baruch 1:1-14, s. 564

Sellaisina kuin Bar. 1:1b-2 nyt ovat, ne osoittavat, että synnintunnustus ja rukous laadittiin ”Babyloniassa viidentenä vuotena , kuukauden seitsemäntenä päivänä, samana vuoden päivänä, jona kaldealaiset olivat vallanneet Jerusalemin ja polttaneet sen maan tasalle.

”. Numeron puuttuminen ennen sanaa ”kuukausi” on omituista, mutta yleisesti ajatellaan, että tarkoitetaan viidettä kuukautta; näin teksti oltaisiin kirjoitettu juuri ennen abib-kuun 7. päivää vuonna 582 eKr., eli ennen 25. elokuuta 587 eKr. tapahtuneen Jerusalemin polttamisen viidettä vuosipäivää (2. Kun. 25:8). Tämä olisi se tilaisuus, johon Bar. 1:3:ssa mainittu kokoontuminen liittyy ja jossa synnintunnustus ja rukous ensimmäisen kerran luettiin. Tämä tulkinta aiheuttaa kuitenkin vakavia vaikeuksia. Ensinnäkin johdanto (Bar. 1:10–14) olettaa, että temppeli on yhä pystyssä ja että jumalanpalvelukset toimitetaan normaalilla tavalla; mutta sekä Bar. 1:2 että muista lähteistä tunnetut tiedot (2. Kun 25:8-10; Esra 3:1-13) osoittavat, ettei näin ollut vuonna 582 eKr.

The New Jerome Biblical Commentary - Introduction to Judith, s. 573

Koska Juuditin kirja on fiktiivinen teos, joka on täynnä historiallisia ja maantieteellisiä epätarkkuuksia, sen kirjoitusajankohtaa on vaikea määrittää (tutkijoiden ehdotukset vaihtelevat 400-luvulta eKr. aina 100-luvulle jKr.; ks. Zeitlin, Judith, s. 26–31). Viimeisin mahdollinen ajoitus voidaan kuitenkin melko helposti asettaa viimeistään 100-luvulle jKr., koska Klemens Roomalainen viittaa Juditiin ensimmäisessä kirjeessään.

The New Jerome Biblical Commentary - Judith 1:1, s. 574

Oli Assyrian kuninkaan Nebukadnessarin kahdestoista hallitusvuosi. Kuningas asui suuressa Niniven kaupungissa ja hallitsi sieltä maataan: Tarinan avaavat pseudohistoriallinen pakkosiirtolaisuutta edeltävä vuosiluku 593 eKr. ja kuvitteellinen identifiointi. Nebukadnessar oli uusbabylonialaisista kuninkaista tunnetuin ja hallitsi vuosina 605–562 eKr. Hänen isänsä Nabopolassar tuhosi Niniven yhdessä meedialaisten kuninkaan Kyaxareksen kanssa vuonna 612 eKr.

The New Jerome Biblical Commentary - Judith 4:3, s. 574

Äskettäin palanneet pakkosiirtolaisuudesta: Tämä pakkosiirtolaisuuden jälkeinen viittaus vuoteen 538 eKr. on ristiriidassa jakeen Juud. 2:1 kanssa, ja sitä mutkistaa entisestään maininta temppelin uudelleenvihkimisestä, joka viittaa joko vuoden 515 eKr. jälkeiseen aikaan tai kenties jopa vuoteen 165 eKr.

The New Jerome Biblical Commentary - Introduction to Esther, s. 576

Kreikkalaisen kääntäjän/tekijän lisäämät osiot muuttavat kirjan painopistettä ja vaikuttavat sen opetukseen. Siinä missä korostus oli aiemmin Mordokain ja Esterin rohkeudessa ja kekseliäisyydessä, se siirtyy nyt Jumalan väliintuloon. Itse asiassa heprealaisen kertomuksen hienovaraisuus ei ainoastaan katoa, vaan uskonnollinen painotus on myös niin korostunut, että se on jossain määrin jopa tylsistyttävä.

Johtopäätös

Raamatun kaanonia ei ole julistettu, vaan se on pikemminkin tunnistettu. Jumala on inspiroinut tietyt kirjoitukset, ja kirkolla kesti jonkin aikaa tunnistaa, mitkä nämä inspiroidut kirjat olivat. Kirja ei muutu inspiroiduksi kirkolliskokouksen päätöksellä. Apokryfikirjat eivät ole Jumalan inspiroimia samalla tavalla kuin Vanha Testamentti, eivätkä ne siksi kuulu Raamattuun. Roomalaiskatolinen kirkko ja Idän ortodoksinen kirkko ovat tässä asiassa väärässä.

Liite I - Septuaginta

Jotkut roomalaiskatolilaiset ja idän ortodoksit väittävät apokryfikirjojen olevan Jumalan inspiroimia, koska ne sisältyvät varhaiskirkossa käytetettyyn Septuagintaan. Tehdessään näin, he sekoittavat termin "Septuaginta", jolla on alettu nykypäivänä viittaamaan Vanhan Testamentin kreikkalaiseen käännökseen, tiettyihin 4. ja 5. vuosisadan (jKr.) raamatullisiin käsikirjoituksiin, jotka sisältävät Vanhan ja Uuden Testamentin kirjojen lisäksi myös muita kreikankielisiä kirjoja.

Kolme tärkeintä käsikirjoitusta tässä keskustelussa ovat tyypillisesti seuraavat:

• Codex Vaticanus (4. vuosisata jKr.) - Ei sisällä 1. ja 2. Makkabealaiskirjaa
• Codex Sinaiticus (4. vuosisata jKr.) - Ei sisällä 2. Makkabilaiskirjaa, mutta sisältää 4. Makkabilaiskirjan, Barnabaan kirjeen ja Hermaan Paimenen
• Codex Alexandrinus (5. vuosisata jKr.) - Sisältää 3. ja 4. Makkabilaiskirjan, Psalmin 151, Oodien kirjan, Kirjeen Marcellinukselle sekä 1. ja 2. Klemensin kirjeen

Näin ollen se, että kirja sisältyy myöhäiseen kreikkalaiseen käsikirjoitukseen, ei tarkoita, että sitä pidettiin kanonisena Jeesuksen Kristuksen aikaan tai edes sitä, että sitä pidettiin kanonisena käsikirjoituksen laatimisajankohtana.

Tämä kirjoitus on (muutomia pieniä muokkauksia lukuunottamatta) käännetty tästä artikkelista. Kirjoituksessa siteeratut Raamatun jakeet ovat STLK:n vuoden 2017 käännöksestä.

Premillenialismi varhaiskirkossa

Premillenialismi 

Eskatologian tutkimuksessa on kolme päänäkökulmaa Ilmestyskirjan 20. luvun jakeissa 1-6 kuvattuun tuhatvuotiseen valtakuntaan liittyen:

• Premillenialismi (kiliasmi) - Jeesuksen Kristuksen tuhatvuotinen hallituskausi alkaa hänen toisen tulemisensa jälkeen, ja se on fyysinen hallituskausi, jonka aikana Jeesus on fyysisesti maan päällä hallitsemassa koko maailmaa vähintään 1 000 vuoden ajan
• Postmillennialismi - Jeesuksen Kristuksen tuhatvuotinen hallituskausi symboloi maailman kristillistymisen kulta-aikaa, jonka aikana Kristus "hallitsee" kirkon kautta. Jeesuksen Kristuksen toinen tuleminen tapahtuu tämän vuosituhannen jälkeen
• Amillennialismi – Jeesuksen Kristuksen tuhatvuotinen hallituskausi on aktiivinen juuri nyt ja on ollut aktiivinen siitä lähtien, kun Jeesus nousi Taivaaseen. Kristuksen toinen tuleminen tapahtuu yhtäkkiä ja odottamatta

Vaikka tämän artikkelin ei ole tarkoitus käsitellä premillennialismia kovin yksityiskohtaisesti, tässä on joitakin syitä siihen, miksi tämä näkökulma on vakuuttavin:

• Se opettaa, että Ilmestyskirjan 20. luvussa kuvatut tapahtumat tapahtuvat 19. luvussa kuvattujen tapahtumien jälkeen, kuten voidaan olettaa, kun Ilmestyskirjaa luetaan yksinkertaisesti sen tekstin etenemisjärjestyksessä. Jeesuksen Kristuksen toinen tuleminen maan päälle kuvataan selkeästi Ilmestyskirjassa 19:11-21, ja tuhatvuotinen valtakunta kuvataan välittömästi tätä seuraavassa kappaleessa, Ilmestyskirjan 20. luvun jakeissa 1-6
• Ilmestyskirja 20:1-3 mainitsee, että enkeli otti Saatanan ja heitti hänet "syvyyteen ja sulki ja lukitsi sen sinetillä hänen jälkeensä, ettei hän enää villitsisi pakanoita". Muutama havainto:

Maailma vaikuttaa yhä olevan vahvasti Saatanan eksyttämä. Islam syntyi kauan Jeesuksen Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen. Miljardit ihmiset hylkäävät kristinuskon, ja monet hallitukset vainoavat kristittyjä – ja ovat tehneet niin myös historiallisesti, jatkuvasti. Vääryys ja pahuus rehottavat maan päällä. Ei vaikuta siltä, että Paholainen olisi sidottu ja että Jeesus Kristus hallitsisi maailmaa (Ilm. 20:4-6)

Kauan Jeesuksen taivaaseenastumisen jälkeen apostoli Pietari neuvoo uskovia: "Olkaa raittiit, valvokaa. Teidän vastustajanne, perkele, käy ympäri kuin karjuva leijona etsien, kenet nielisi" (1. Piet. 5:8)

Paholaista kuvataan myös kauan Jeesuksen taivaaseenastumisen jälkeen "tämän maailman jumalaksi", joka sokaisee pelastumattomien mielet (2. Kor. 4:3-4). 1. Johannes 5:19:n mukaan "koko maailma on pahassa". Uskoville myös kerrotaan, että "meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa" (Ef. 6:12)

Uskovia varoitetaan Paholaisen vaikutuksesta monta kertaa Uudessa Testamentissa, taivaaseenastumisen jälkeen - Ef. 4:27, 6:11; 1. Tim. 3:6-7; 2. Tim. 2:26, ​​Jaak. 4:7, Ilm. 2:10 jne.

Täten vaikuttaa siltä, ​​​​että Paholaista ei ole sidottu ja että erityisesti amillennialismi on kestämätön näkemys.

• Ilmestyskirja 20:5-6 mainitsee sellaisen ryhmän ”ylösnousemuksen”, johon kuuluvat ne, jotka ”olivat teloitetut Jeesuksen todistuksen ja Jumalan sanan tähden, ja niiden, jotka eivät olleet kumartaneet petoa, eivät sen kuvaa eivätkä ottaneet sen merkkiä otsaansa eivätkä käteensä. He elivät ja hallitsivat Kristuksen kanssa tuhat vuotta” (Ilm. 20:4). Tämä tarkoittaa, että nämä ihmiset olivat jo käyneet läpi kaikki Ilmestyskirjassa kuvatut Antikristuksen ajan tapahtumat, heidät oli surmattu, ja sen jälkeen he nousivat kuolleista. 1. Korinttilaiskirje 15:21-23 osoittaa, että tämä ylösnousemus tapahtuu Kristuksen toisen tulemuksen yhteydessä ja että kyseessä on ruumiillinen ylösnousemus, sillä Kristusta käytetään esikuvana, ja hänen ylösnousemuksensa oli ruumiillinen. Lisäksi 2. Timoteuskirje 2:18 ja Apostolien teot 2:29 osoittavat, että tämä ylösnousemus ei ole vielä tapahtunut
• Daniel 7:13-14 kertoo Jeesuksen tulevan "taivaan pilvissä", ja sitten se sanoo "Hänelle annettiin valta, kunnia ja valtakunta, ja kaikki kansat, kansakunnat ja kielet palvelivat häntä". Matteus 24:26-30:ssa Jeesus sanoo, että kun hän tulee "taivaan pilvien päällä suurella voimalla ja kirkkaudella", koko maailma tulee näkemään hänet (Matt. 24:26-27) ja "kaikki maan sukukunnat" (Matt. 24:30). Näin ollen tuhatvuotinen valtakunta seuraa toista tulemusta, jonka koko maailma näkee, ja tätä toista tulemista ei ole vielä tapahtunut

Näin ollen premillenialismi on vakuuttava kanta, koska se näyttää olevan uskollisin ja järkevin tulkinta Ilmestyskirjan luvuista 19 ja 20, erityisesti kun otetaan huomioon, mitä muu Raamattu sanoo toisesta tulemisesta ja Paholaisesta, ja kun tarkastellaan kristittyjen vainoa maailmassa, sekä pahuuden ja väärien uskontojen yleisyyttä.

Katolinen ja ortodoksinen näkemys premillennialismista

Tarkastellaan ensiksi katolilaisuutta, Katolinen kirkko on suhtautunut premillennialistiseen näkemykseen torjuvasti, mutta sen sijaan että se olisi julistanut sen suoraan vääräksi tai harhaoppiseksi, se on ainoastaan todennut, että sitä “ei voida opettaa turvallisesti”.

Pyhän Officiumin dekreetti, 21. heinäkuuta 1944

2296 Tältä Pyhän Viran korkeimmalta pyhältä kongregaatiolta on viime aikoina useaan otteeseen kysytty, mitä on ajateltava lievennettyä millenarismia edustavasta systeemistä, joka opettaa esimerkiksi, että Kristus, Herra, ennen viimeistä tuomiota, edeltääpä sitä monien vanhurskaiden ylösnousemus tai ei, tulee näkyvästi hallitsemaan tätä maailmaa.

Vastaus on: Lievennettyä millenarismia ei voida opettaa turvallisesti.

Yllä oleva kuvaus opista, jonka mukaan "Kristus, Herra, ennen viimeistä tuomiota, edeltääpä sitä monien vanhurskaiden ylösnousemus tai ei, tulee näkyvästi hallitsemaan tätä maailmaa", kattaa monien nykyään kannattaman yleisen premillennialismin muodon, sillä se epäilemättä opettaa, että Jeesus tulee näkyvästi hallitsemaan maailmaa ennen viimeistä tuomiota.

Katolilaisuus ei siis suhtaudu myönteisesti premilleniaaliseen näkemykseen. Sen sijaan se opettaa aktiivisesti amillenialismia, kuten voidaan osoittaa tarkastelemalla katekismusta, joka opettaa, että Jeesuksen Kristuksen valtakunta perustettiin Herran taivaaseenastumisen jälkeen, kun hän istuutui Isän oikealle puolelle:

Katolisen kirkon katekismus 664

664. Isän oikealla puolella istuminen merkitsee, että Messiaan valtakunta alkaa. Profeetta Danielin Ihmisen Poikaa koskeva näky käy toteen: ”Hänelle annettiin valta, kunnia ja kuninkuus, kaikkien kansojen, kansakuntien ja kielten tuli palvella häntä. Hänen valtansa on ikuinen valta, joka ei katoa, eikä hänen kuninkuutensa koskaan häviä” (Dan. 7:14). Siitä hetkestä lähtien apostolit ovat sen valtakunnan todistajia, ”jolla ei ole loppua”.

Amillenialismia opetetaan myös The Catholic Study Biblen Ilmestyskirjan 20. luvun jakeita 1-6 koskevassa huomautuksessa:

The Catholic Study Bible - Ilmestyskirja 20:1-6
Kuten muitakaan tässä kirjassa olevia numeerisia arvoja, tuhatta vuotta ei tule ottaa kirjaimellisesti; ne symboloivat pitkää ajanjaksoa Saatanan kahlehdittamisen (Kristuksen ylösnousemuksen ja kuoleman ja pahan voimien voiton symboli) ja maailman lopun välillä. Tänä aikana Jumalan kansa on osallisena Jumalan loistavassa valtakunnassa, joka on heille läsnä heidän kastevoitonsa ansiosta kuolemasta ja synnistä;

Täten katolilaisuuden näkemys tuhatvuotista valtakunnasta on, että Jeesus ei kirjaimellisesti hallitse täällä maan päällä, vaan pikemminkin alkoi hallita hengellisesti Taivaasta heti sen jälkeen, kun hän nousi kuolleista ja nousi Taivaaseen.

Samoin myös ortodoksisuus opettaa amillennialismia ja hylkää premillennialismin:

The Orthodox Study Bible - Ilmestyskirja 20:2
Vaikka useimmat eivät uskoneet, muutamat varhaiset isät ja kirjoittajat uskoivat Saatanan kirjaimelliseen tuhatvuotiseen sidontaan ja Kristuksen ja pyhien hallituskauteen maan päällä (jakeet 2-7). Kirkko kuitenkin hylkäsi tämän opetuksen (jota kutsutaan kiliasmiksi) arvovaltaisesti toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa. Apokalyptisessa kirjallisuudessa luvuilla on symbolinen merkitys. Sanaa "tuhat" käytetään Raamatussa usein tarkoittamaan pitkää ajanjaksoa, suurta määrää, täydellisyyttä, perusteellisuutta (Job 9:3: 2. Piet. 3:8). Tässä tuhat vuotta (jakeet 2-7) tulkitaan kirkon aikakaudeksi, jolloin Jeesus hallitsee maan päällä uskovissa. Se on aikakausi Kristuksen ensimmäisen ja toisen tulemisen välillä, jota kutsutaan myös "viimeisiksi ajoiksi", jolloin Saatanan petoksen tehokkuutta rajoitetaan Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen kautta ja pyhät osallistuvat Kristuksen maalliseen hallituskauteen kirkon kautta. Näille vainotuille kristityille, joita uhkaa marttyyrikuolema, tämä on lohduttava toivo.

Yllä oleva tekstissä myönnetään, että ”muutamat varhaiset isät ja kirjoittajat uskoivat Saatanan kirjaimelliseen tuhatvuotiseen sidontaan ja Kristuksen ja pyhien hallituskauteen maan päällä”, mutta samalla väitetään, että ”useimmat eivät uskoneet”. Kuitenkin, kuten myöhemmin tässä artikkelissa osoitetaan, premillenialismi oli ennen vuotta 200 jKr. enemmistön näkemys niiden tuon ajan kirjoittajien keskuudessa, joiden aihetta käsitteleviä kirjoituksia on nykypäivään asti säilynyt.

The Orthodox Study Bible väittää myös, että Konstantinopolin ensimmäisen kirkolliskokouksen (381 jKr.) Nikean uskontunnustukseen lisäämä rivi "Hänen valtakunnallaan ei ole loppua" (Luuk. 1:33) on premillenialismin tuomitseminen. Kyseinen lisäys ei kuitenkaan ole premillenialismin tuomitseminen, sillä premillenialismi ei opeta, että Jeesuksen Kristuksen valtakunta "loppuu". Tuhatvuotisen valtakunnan jälkeen Jeesus tuhoaa ihmiskunnan viimeisen kapinan (Ilm. 20:7-9) ja antaa sitten valtakunnan Isä Jumalalle, ja iankaikkinen tila alkaa (1. Kor. 15:24-28). Jeesuksen Kristuksen valtakunta on siis todella ikuinen, sillä hän hallitsee ikuisesti Isä Jumalan rinnalla tuhatvuotisesta valtakunnasta alkaen ja jatkaen ikuisesti sen jälkeen.

Historiallisesti tätä ei ole myöskään pidetty premillennialismin tuomitsemisena. Philip Schaff (1819-1893 jKr.) kommentoi lisäystä seuraavasti:

Philip Schaaf - History of the Christian Church, Volyymi 3, Luku 129, The Nicene and Constantinopolitan Creed

1441 Tämä lisäys löytyy myös pääosin Antiokian uskontunnustuksista vuodelta 341, ja se on suunnattu Ankyran Marcellusta, Sabelliusta ja Samosatan Paavalia vastaan, jotka opettivat, että Jumalan voiman (ἐνέργεια δραστική) yhteys ihmisen Jeesuksen kanssa lakkaa maailman lopussa, niin että Poika ja hänen valtakuntansa eivät ole ikuisia.

Kyrillos Jerusalemilainen näyttää vahvistavan, että tämä lause lisättiin taistelemaan kristologiaan liittyvää harhaoppia vastaan hänen Κατηχητικαὶ ὁμιλίαι -luennoissaan (Catechetical Lectures), jossa hän kommentoi tätä osaa uskontunnustuksesta sanoen:

Cyril of Jerusalem (313-386 jKr.) - Catechetical Lecture 15
27 Ja jos te joskus kuulette jonkun sanovan, että Kristuksen valtakunta tulee loppumaan, niin inhoatkaa sitä harhaoppia; se on lohikäärmeen uusi pää, joka on äskettäin noussut esiin. Eräs on uskaltanut väittää, että maailman lopun jälkeen Kristus ei enää hallitse; hän on myös uskaltanut sanoa, että Isästä lähtenyt Sana absorboidaan jälleen Isään, eikä sitä enää ole; hän lausuu sellaisia ​​jumalanpilkkoja omaksi kadotuksekseen.

Täten The Orthodox Study Biblen kommentaari on tältä osin epätarkka. Varhainen ekumeeninen kirkolliskokous ei tuominnut premillennialismia. Se on myös väärässä väittäessään, että "useimmat" varhaiset kirjoittajat eivät uskoneet premillenialismiin.

Lopuksi, vaikka joku väittäisi, että premillenniaalista näkemystä siedetään katolilaisuudessa tai ortodoksisuudessa, hänen olisi kuitenkin myönnettävä, ettei se todellakaan ole vallitseva näkemys. Sitä ei virallisesti opeteta tai korosteta, vaan molemmat perinteet suosivat amillennialismia.

Jos jompikumpi näistä kirkkokunnista olisi oikea kirkko, jonka ulkopuoliset ovat kaikki Helvettiin tuomittuja (kuten ne molemmat opettavat), niiden voisi olettaa olevan täysin oikeassa eskatologian suhteen ja opettavan sitä äänekkäästi ja selkeästi, koska se on tärkeä Antikristusta, Jeesuksen toista tulemista sekä kirkon ja hallituksen välistä suhdetta käsittelevä opillinen osa-alue. Jos premillenialismi on totta, ne ovat molemmat epäonnistuneet tässä.

Premillenialismi varhaiskirkossa

Tähän osioon on dokumentoitu lainauksia kirkkohistoriasta, jotka osoittavat uskoa premillennialismiin.

Aloitetaan Papiaksesta (60-130 jKr.), joka Irenaeuksen (130-202 jKr.) mukaan tunsi apostoli Johanneksen ja Polykarpuksen (69-155 jKr.). Eusebios (265-339 jKr.) siteraa häntä premillenialismin opettajana:

Papias (60-130 jKr.) - Fragments of Papias, luku 6

Meidän on nyt huomautettava, kuinka Papias, joka eli samaan aikaan, kertoo saaneensa ihmeellisen kertomuksen Filippuksen tyttäriltä. Hän kertoo, että kuollut mies herätettiin eloon hänen aikanaan. Hän mainitsee myös toisen ihmeen, joka liittyy Justukseen, lisänimeltä Barsabas, kuinka hän nieli tappavaa myrkkyä eikä vahingoittunut yhtään Herran armon ansiosta. Sama henkilö on lisäksi kertonut muita asioita, jotka ovat tulleet hänelle kirjoittamattomasta perimätiedosta, näiden joukossa joitakin outoja vertauksia ja Vapahtajan ohjeita sekä joitakin muita uskomattomampia asioita. Näiden joukossa hän sanoo, että kuolleiden ylösnousemuksen jälkeen tulee tuhatvuotinen valtakunta, jolloin Kristuksen henkilökohtainen hallituskausi perustetaan maan päälle.

Yllä oleva kuvaus "tuhatvuotisesta valtakunnasta kuolleista ylösnousemuksen jälkeen, jolloin Kristuksen henkilökohtainen hallituskausi perustetaan maan päälle", on premillenialismin edustama kanta.

Seuraavaksi tarkastelemme Polykarpusta (69–155 jKr.), jonka Irenaeus (130–202 jKr.) ja Tertullianus (160–220 jKr.) kertovat tunteneen apostoli Johanneksen. Hän kirjoittaa ainoassa olemassa olevassa kirjeessään lausunnon, jota voidaan pitää premillenniaalisena:

Polykarpoksen kirje filippiläisille 5:2 (69-155 jKr.)

Jos olemme Herralle mieluisia tässä ajassa, saamme omaksemme myös tulevan ajan. Hänhän lupasi herättää meidät kuolleista. Jos siis elämme hänen tahtonsa mukaisesti, saamme myös hallita hänen kanssaan -  edellyttäen siis, että uskomme.

Tämä tulkitaan premillenialistisena lausuntona, koska se asettaa vastakkain "tämän nykyisen ajan" ja "tulevan ajan" ja sanoo siinä yhteydessä: "saamme myös hallita hänen kanssaan -  edellyttäen siis, että uskomme". Tämä sanamuoto sopii paljon paremmin yhteen premilleniaalisen näkemyksen kuin amilleniaalisen näkemyksen kanssa, koska jälkimmäisessä "tämä nykyinen aika" on sama, jota pyhät parhaillaan hallitsivat.

Seuraavaksi käsittelemme Barnabaan kirjettä, joka on ajoitettu vuosien 70 ja 130 jKr. välille. Se puhuu Saatanan vallasta maailmassa ja 6 000 vuoden "kuuden päivän" jaksosta, jota seuraa "yhden päivän" lepojakso Jeesuksen paluun jälkeen:

Barnabaan kirje 2:1 (70-130 jKr.)

1 Elämme pahaa aikaa, ja vallassa on se, joka tämän pahuuden on aiheuttanut. Sen vuoksi meidän täytyy pitää huoli itsestämme ja toimia oikeudenmukaisesti, Herran mielen mukaan.

Barnabaan kirje 15:4-5 (70-130 jKr.)

4 Huomatkaa, lapset, mitä tarkoittaa, että hän sai työnsä päätökseen kuutena päivänä. Se tarkoittaa, että Herra saattaa kaiken loppuun kuudessa tuhannessa vuodessa. Yksi päivä nimittäin tarkoittaa hänelle tuhatta vuotta. Hän itse todistaa tämän minulle sanoessaan: "Herran päivä tulee olemaan kuin tuhat vuotta. Siispä, lapset, kaikki tulee saatetuksi päätökseen kuudessa päivässä – eli kuudessa tuhannessa vuodessa. 5 "Hän lepäsi seitsemäntenä päivänä. Tämä tarkoittaa, että hänen Poikansa tulee ja tuhoaa laittomuuden ihmisen ajan, tuomitsee jumalattomat ja muuttaa toisenlaiseksi auringon, kuun ja tähdet. Silloin hän todellakin lepää seitsemäntenä päivänä.

Edellä mainittu opettaa "seitsemän päivän" eskatologista näkemystä, jossa jokainen "päivä" edustaa 1 000 vuotta ja viimeinen "lepopäivä", eli tuhatvuotinen valtakunta, alkaa Pojan paluun jälkeen.

Seuraavaksi käsittelemme Justinus Marttyyria (100–165 jKr.), joka osoittaa teoksessaan Dialogi Tryfonin kanssa uskovansa, että Jeesus Kristus tulee tulevaisuudessa hallitsemaan uskovien kanssa Jerusalemissa tuhannen vuoden ajan:

Justinus Marttyyri (100-165 jKr.) - Dialogi Tryfonin kanssa, luku 80

Tryfon: Huomautin teille, herra, että haluatte kovasti olla turvassa kaikissa suhteissa, koska pidätte kiinni pyhistä kirjoituksista. Mutta kerro minulle, tunnustatko todella, että tämä paikka, Jerusalem, rakennetaan uudelleen; ja odotatko, että kansasi kokoontuu yhteen ja iloitsee Kristuksen ja patriarkkojen ja profeettojen kanssa, sekä kansamme miesten että muiden käännynnäisten, jotka liittyivät heihin ennen Kristuksenne tuloa? Vai oletko luovuttanut ja tunnustanut tämän vain, jotta voisit näyttää voittavasi meidät kiistoissa?

Justinos: Minä ja muut, jotka olemme kaikissa kohdin oikeamielisiä kristittyjä, olemme vakuuttuneita siitä, että tulee olemaan kuolleiden ylösnousemus sekä tuhat vuotta Jerusalemissa, joka silloin rakennetaan, kaunistetaan ja laajennetaan, niin kuin profeetat Hesekiel ja Jesaja sekä muut julistavat.

Justinos Marttyyri (100-165 jKr) - Dialogi Tryfonin kanssa, luku 81

Ja lisäksi, meidän kanssamme oli mies nimeltä Johannes, yksi Kristuksen apostoleista, joka ennusti hänelle tehdyn ilmestyksen kautta, että ne, jotka uskoivat Kristukseen, asuisivat Jerusalemissa tuhat vuotta; ja että sen jälkeen tapahtuisi samoin kaikkien ihmisten yleinen ja lyhyesti sanottuna iankaikkinen ylösnousemus ja tuomio. Aivan kuten Herrammekin sanoi: "He eivät nai eivätkä mene miehelle, vaan ovat enkelien kaltaisia ylösnousemuksen Jumalan lapsia."

Seuraavaksi tarkastelemme Meliton Sardealaista (100-180 jKr.), joka voidaan mahdollisesti lukea varhaisiin premillennialismin kannattajiin Hieronymuksen (347-420 jKr.) ja Gennadius Massilialaisen (496 jKr.) todistusten mukaan:

Larry Crutchfield - The Apostle John and Asia Minor as a Source of Premillennialism, Journal of the Evangelical Theological Society, joulukuu 1988

Koska suurin osa Melitonin kirjoituksista ei ole säilynyt nykypäivään asti, oletus hänen premillenaalisista näkemyksistään perustuu yleensä siihen, että "sekä Hieronymus [Comm. on Ezek. 36] että Gennadios [De Dogm. Eccl. 52] vahvistavat hänen olleen päättäväinen millenaristi". (Shimeall, Second Coming, 67)

Ilman suoria lausuntoja Melitonilta itseltään on epäviisasta olla dogmaattinen aiheesta. Mutta olemassa olevaa todistusta, varsinkin kun sen antaa sellainen kuin Hieronymus – joka itse ei ole millenaristien ystävä – ei voida vähätellä. Tämä todistus sekä Melitonin ajallinen ja paikkallinen läheisyys miehiin, joiden premillenaalista "ortodoksiaa" ei voida kyseenalaistaa, näyttävät asettavan suuremman todistustaakan niille, jotka kieltävät hänen premillenialistiset uskomuksensa.

Yllä oleva on neljännen käden lähde – kaikkea muuta kuin ihanteellinen. Silti näyttää olevan todisteita siitä, että Meliton oli premillenniaali.

Seuraavaksi tarkastelemme Irenaeusta (130–202 jKr.), joka noin vuonna 180 jKr. kirjoittamassaan teoksessa Harhaoppeja vastaan ​​kuvailtuaan tuhatvuotista valtakuntaa hylkää nimenomaisesti allegorisen tulkinnan ja pitää myös kiinni "seitsemän päivän" eskatologisesta näkemyksestä:

Irenaeus (130-202 jKr.) - Harhaoppeja vastaan, kirja 5, luku 28

3 Sillä niin monena päivänä kuin tämä maailma luotiin, niin monena tuhantena vuotena se myös viedään päätökseen. Ja tästä syystä Raamattu sanoo: "Taivas ja maa kaikkine joukkoineen olivat tulleet valmiiksi. Jumala päätti seitsemäntenä päivänä työnsä, jonka hän oli tehnyt, ja lepäsi seitsemäntenä päivänä kaikesta työstään, jonka hän oli tehnyt." Tämä on kertomus aiemmin luoduista asioista, samoin kuin se on myös profetia siitä, mitä on tuleva. Sillä Herran päivä on kuin tuhat vuotta, ja kuudessa päivässä luodut asiat saatiin valmiiksi: on siis selvää, että ne tulevat päätökseen kuudentena tuhantena vuotena.

Irenaeus (130-202 jKr) - Harhaoppeja vastaan, kirja 5, luku 32

2 Jumala antoi lupauksen maasta Abrahamille ja hänen siemenelleen; mutta ei Abraham eikä hänen siemenensä — toisin sanoen ne, jotka vanhurskautetaan uskosta — nyt saa siitä mitään perintöosaa, mutta he tulevat saamaan sen vanhurskaiden ylösnousemuksessa. Sillä Jumala on totinen ja uskollinen; ja siksi hän sanoi: “Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat periä maan.”

Irenaeus (130-202 jKr) - Harhaoppeja vastaan, kirja 5, luku 34

4 Sitten taas, puhuen Jerusalemista ja Hänen siellä hallitsemisestaan, Jesaja julistaa: "Näin sanoo HERRA: onnellinen on hän, jolla on siemen Siionissa ja palvelijoita Jerusalemissa" [edellinen lainaus on Septuagintan mukainen Jes. 31:9. suom. huom.] "Katso, kuningas on hallitseva vanhurskaudessa, ja valtiaat vallitsevat oikeuden mukaan." Ja perustuksesta, jolle se rakennetaan uudelleen, hän sanoo: "Katso, minä muuraan kivesi kiiltokivestä, teen perustuksesi safiireista, teen harjasi rubiineista ja porttisi kristalleista ja koko ympärysmuurisi jalokivistä. Lapsesi ovat kaikki Herran opetuslapsia, ja suuri rauha lapsillasi on oleva. Sinut vahvistetaan vanhurskaudella."

Ja jälleen hän sanoo saman asian: "Minä iloitsen Jerusalemista ja riemuitsen kansastani, eikä siellä enää kuulla itkun ääntä eikä valituksen ääntä. Siellä ei ole enää imeväistä, joka eläisi vain muutaman päivän, ei vanhusta, joka ei täyttäisi päiviensä määrää. Sillä nuori kuolee satavuotiaana, ja satavuotiaana synnintekijä joutuu kiroukseen. He rakentavat taloja ja asuvat niissä, he istuttavat viinitarhoja ja syövät niiden hedelmät. He eivät rakenna muiden asua, eivät istuta muiden syödä. Sillä niin kuin puiden päivät ovat, niin ovat elinpäivät kansassani. Valittuni kuluttavat itse kättensä työn."

Irenaeus (130-202 jKr) - Harhaoppeja vastaan, kirja 5, luku 35

1 Jos kuitenkin joku yrittää allegorisoida tällaisia ​​[profetioita], ne eivät ole kaikissa kohdin yhdenmukaisia ​​itsensä kanssa, ja ne kumotaan itse kyseisten ilmausten opetuksella. Esimerkiksi: "kunnes" pakanoiden "kaupungit tulevat autioiksi, asumattomiksi, ja talot tyhjiksi ihmisistä ja pellot on hävitetty erämaaksi," "Sillä katso", sanoo Jesaja, "Herran päivä tulee, tulee armottomana, tulee kiivaus ja vihan hehku, tekemään autioksi maan ja hävittämään siitä syntiset." Ja vielä hän sanoo: "Oikeuden maassa hän tekee vääryyttä eikä näe Herran korkeutta." Ja kun nämä asiat ovat tapahtuneet, hän sanoo: "kunnes Herra on karkottanut ihmiset kauas ja suuri autius on tullut keskelle maata." "He rakentavat taloja ja asuvat niissä, he istuttavat viinitarhoja ja syövät niiden hedelmät." Sillä kaikki nämä ja muut sanat on kiistatta lausuttu viitaten vanhurskaiden ylösnousemukseen, joka tapahtuu Antikristuksen tulemisen ja kaikkien hänen hallintonsa alaisten kansojen tuhon jälkeen; [joina] [ylösnousemuksen aikoina] vanhurskaat hallitsevat maan päällä ja vahvistuvat Herran näkemisen kautta: ja hänen kauttaan he tottuvat osallistumaan Isän Jumalan kirkkauteen ja nauttivat valtakunnassa kanssakäymisestä ja yhteydestä pyhien enkelien kanssa ja yhteydestä henkiolentojen kanssa; ja [koskien] niitä, jotka Herra löytää lihassa odottamassa Häntä taivaasta, ja jotka ovat kärsineet ahdistusta sekä paenneet Pahan käsistä.

2 Koska kaikki nämä asiat ovat sellaisia ​​kuin ne ovat, niitä ei voida ymmärtää viittauksina yli-taivaallisiin asioihin; "sillä näin sanoo Herra:" "Tulee aika, jolloin kokoan kaikki kansat ja kielet, ja he tulevat ja näkevät kunniani." Mutta valtakunnan aikoina Kristus on kutsunut maan jälleen [koskemattomaan tilaansa], ja Jerusalem on rakennettu uudelleen ylhäällä olevan Jerusalemin mallin mukaan, josta profeetta Jesaja sanoo: "Katso, käsiini olen sinut piirtänyt, muurisi ovat aina edessäni." Ja myös apostoli kirjoittaessaan galatalaisille sanoo samalla tavalla: "Mutta se Jerusalem, joka ylhäällä on, on vapaa, ja se on meidän äitimme." Hän ei sano tätä ajatuksella epäsäännöllisestä Aionista tai mistään muusta Pleromasta tai Prunikosta lähteneestä voimasta, vaan Jerusalemista, joka on piirretty [Jumalan] käsiin. Ja Ilmestyskirjassa Johannes näki tämän uuden [Jerusalemin] laskeutuvan uuteen maahan. Sillä valtakunnan aikojen jälkeen hän sanoo: "Näin suuren, valkoisen valtaistuimen ja sillä istuvan, jonka kasvoja maa ja taivas pakenivat, eikä niille löytynyt paikkaa."

Yllä oleva on pieni osa hänen premillennialismin puolustustaan, jota käsitellään pitkään läpi 5. kirjan, alkaen luvusta 24.

Irenaeus myös, puhuessaan niistä siunauksista, joista Jaakob tulee nauttimaan tuhatvuotisessa valtakunnassa, sanoo: "Ja näistä asioista todistetaan Papiaan kirjoituksessa, joka oli Johanneksen kuulija ja Polykarpoksen toveri, hänen neljännessä kirjassaan; sillä hän kokosi viisi kirjaa." (Harhaoppeja vastaan, kirja 5, luku 33) Tämä lisää vielä yhden todistajan Papiaan premillennialistisille näkemyksille – ja mahdollisesti myös Polykarpoksen – joita tarkastelimme aiemmin.

Lopuksi tarkastelemme Hippolytus Roomalaista (170-235 jKr.). Huolimatta siitä, että Hippolotytuksen Danielin kirjan kommentaari (202-211 jKr.) hieman ylittääkin tässä artikkelissa painotetun ajanjakson (ennen vuotta 200 jKr.), hän on kuitenkin erittäin varhainen todistaja premillennialismille:

Hippolytus Roomalainen (170-235 jKr.) - Kommentaari profeetta Danieliin , kirja 4, luku 14

3 Sillä "aika lähestyi", toisin sanoen, yhtäkkiä aika täyttyi ja pyhät ottivat valtakunnan haltuunsa, kun tulevaisuudessa taivaasta tulee tuomareiden Tuomari ja kuninkaiden Kuningas, joka poistaa jokaisen häntä vastustavan päällikön ja vallan ja kuluttaa kaikki iankaikkisessa tulessa, rankaisten jumalattomat, mutta antaa orjilleen sekä profeetoille että marttyyreille ja kaikille häntä pelkääville iankaikkisen valtakunnan.

Hippolytus Roomalainen (170-235 jKr.) - Kommentaari profeetta Danieliin, 4. kirja, luku 23

4 Ja niin on ehdottoman välttämätöntä, että kuusituhatta vuotta täyttyy, jotta sapatin lepo, pyhä päivä, tulisi, jolloin Jumala lepäsi kaikista teoistaan, joita hän oli alkanut tehdä.

5 Sapatti on malli ja kuva tulevasta pyhien valtakunnasta, jolloin pyhät hallitsevat Kristuksen kanssa, kun hän saapuu taivaasta, kuten myös Johannes kuvailee Ilmestyskirjassaan. Sillä Herran päivä on kuin tuhat vuotta.

6 Ja koska Jumala teki kaiken kuudessa päivässä, on välttämätöntä, että kuusituhatta vuotta täyttyy. Sillä ne eivät ole vielä täyttyneet, kuten Johannes sanoo: "viisi on kaatunut, yksi on", se on kuudes vuosituhat, "toinen ei ole vielä tullut", sanoessaan "toinen", hän kuvailee seitsemättä vuosituhatta, jolloin on lepo.

Kuten muutkin tarkastelemamme henkilöt, Hippolytus yhdistää yllä olevassa kirjoituksessaan tuhatvuotisen valtakunnan luomisviikkoon ja näkee maan 7 000 vuoden suunnitelmana, jossa on 6 000 vuotta ja sitten 1 000 vuotta. Tätä yksityiskohtaa ei korosteta yllä - vaan pikemminkin näkemystä, jonka mukaan valtakunta, jossa pyhät hallitsevat Kristuksen kanssa, on vielä tulossa. Tämä on premillennialismin ydin, ja se on tässä selvästi läsnä.

Johtopäätös

Historiallisella premillenialismille löytyy tukea Raamatusta ja kirkkohistoriasta. Sen on kuitenkin valitettavasti korvannut amillenialismi suurimmissa kirkkokunnissa, jotka usein pitävät premillenialismia uutena oppina, vaikka se ei todellisuudessa sellainen ole.

Tämä kirjoitus on (muutomia siihen tekemiäni muokkauksia lukuunottamatta) käännetty tästä artikkelista. Kirjoituksessa siteeratut Raamatun jakeet ovat lähtökohtaisesti STLK:n vuoden 2017 käännöksestä, ellei artikkelissa toisin mainita.

Katolilaisuuden ristiriidat - Ehtoollinen molemmissa muodoissa

Raamatullinen ja historiallinen opetus

Molempien muotojen mukainen ehtoollinen viittaa sekä leivän että viinin vastaanottamiseen ehtoollisessa, erityisesti maallikkojen toimesta.

Raamatun mukaan ehtoolliseen osallistuvien tulisi saada sekä leipä että viini, sillä Herra nimenomaisesti sanoi, että "kaikkien" läsnäolijoiden oli tarkoitus juoda viiniä (Luuk. 22:17):

Matteus 26:27
Hän otti maljan, kiitti, antoi heille ja sanoi: "Juokaa tästä, te kaikki;

Samoin seuraava kohta indikoi, että tavallinen ihminen nautti maljasta ehtoollisen aikana:

1. Korinttilaisille 11:25-28

25 Samoin hän otti myös maljan aterian jälkeen ja sanoi: "Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin te juotte, tehkää se minun muistokseni."

26 Sillä niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan, te julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kuin hän tulee.

27 Sen tähden se, joka kelvottomasti syö tätä leipää tai juo Herran maljan, on oleva syyllinen Herran ruumiiseen ja vereen.

28 Koetelkoon siis ihminen itsensä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta,

Myös historiallisesti 1.–11. vuosisadalla jaettiin ehtoollista molemmissa muodoissa:

Catholic Encyclopedia - Communion Under Both Kinds
Yleisenä tosiasiana voidaan todeta, että 1100-luvulle asti, sekä lännessä että idässä, julkinen ehtoollinen kirkoissa tavallisesti jaettiin ja vastaanotettiin molemmissa muodoissa.

Ehtoollisen kieltäminen molemmissa muodoissa olisi edellä mainitun valossa sekä Raamatun että kirkon ensimmäisen 1000 vuoden perinteen vastaista.

Molempien muotojen mukaisen ehtoollisen kieltäminen

Ehtoollinen molemmissa muodoissa kiellettiin nimenomaisesti, kirkonkirouksen uhalla, ekumeenisessa Konstanzin kirkolliskokouksessa (1414–1418 jKr.):

Konstanzin kirkolliskokous - Istunto 3 (1415 jKr.)

Jotkut ihmiset ovat joissakin osissa maailmaa uhkarohkeasti uskaltaneet väittää, että kristittyjen tulisi vastaanottaa ehtoollisen pyhä sakramentti sekä leivän että viinin muodossa. He jakavat ehtoollista maallikoille kaikkialla paitsi leivän myös viinin muodossa, ja he väittävät itsepäisesti, että heidän tulisi jakaa ehtoollinen jopa aterian jälkeen tai muuten ilman paastoa, vastoin kirkon tapaa, joka on kiitettävästi ja järkevästi hyväksytty kirkon päästä alaspäin, mutta jota he kirottavasti yrittävät hylätä pyhäinhäväistyksenä.

Lisäksi, aivan kuten tämä tapa otettiin järkevästi käyttöön erilaisten vaarojen ja skandaalien välttämiseksi, niin samalla tai jopa suuremmalla syyllä oli mahdollista ottaa käyttöön ja järkevästi noudattaa tapaa, että vaikka uskovat varhaiskirkossa vastaanottivat tämän sakramentin molemmissa muodoissa, myöhemmin sen vastaanottivat kuitenkin molemmissa muodoissa vain sen toimittajat, ja maallikot vain leivän muodossa.

[Että yksikään pappi ei saa kirkonkirouksen uhalla jakaa kansalle ehtoollista sekä leivän että viinin muodossa]
Tämä pyhä synodi säätää ja julistaa myös tässä asiassa, että arvostetuimmille isille ja herroille Kristuksessa, patriarkoille, primaateille, arkkipiispoille, piispoille ja heidän hengellisille sijaisilleen, missä tahansa he ovatkin, on lähetettävä ohjeet, joissa heidät on valtuutettava ja määrättävä tämän pyhän kirkolliskokouksen valtuutuksella ja kirkonkirouksen uhalla rankaisemaan tehokkaasti niitä, jotka rikkovat tätä asetusta. He voivat ottaa takaisin kirkon laumaan ne, jotka ovat eksyneet jakamalla kansalle ehtoollista sekä leivän että viinin muodossa ja ovat opettaneet tätä, edellyttäen, että he tekevät parannuksen ja heille on määrätty pelastava katumusharjoitus heidän syyllisyytensä määrän mukaisesti. Heidän on kuitenkin, tarvittaessa jopa maallinen käsivarsi avuksi kutsumalla, tukahdutettava kerettiläisinä ne heistä, joiden sydämet ovat paatuneet eivätkä ole halukkaita palaamaan katumukseen kirkon moitteiden avulla.

Yllä olevan mukaan pappia kiellettiin ehdottomasti antamasta ehtoollista maallikoille molemmissa muodoissa. Ne, jotka niin tekevät, ekskommunikoidaan ja heidät voidaan jopa asettaa maallisten viranomaisten huostaan.

Trenton kirkolliskokous (1545–1563 jKr.) vahvisti tämän:

Trenton kirkolliskokous - Istunto 21 (1562 jKr.)

Ensimmäinen kaanon - Jos joku sanoo, että kaikki kristityt ja jokainen erikseen ovat velvoitetut Jumalan käskystä tai siksi, että se on pelastukselle välttämätöntä nauttimaan pyhän Eukaristian sakramentin molemmat muodot: hän olkoon erotettu.

Toinen kaanon - Jos joku sanoo, että pyhä katolinen kirkko on ilman oikeita syitä ja perusteita ottanut sen käytännön, että maallikot ja myös ne kleeruksen jäsenet, jotka eivät toimita konsekraatiota, vastaanottavat kommuunion vain leivän muodossa tai että kirkko tässä asiassa on erehtynyt: hän olkoon erotettu.

Tälle opille annetaan seuraava perustelu:

1. Kristuksen ruumis ja veri sisältyvät molemmat leivän muotoon, joten ei ole välttämätöntä vastaanottaa ehtoollista molemmissa muodoissa.
2. Viinin jakamisessa maallikoille on käytännön ongelmia. Viiniä voi läikkyä. Sitä ei aina ole saatavilla. On vaikeaa järjestää viiniä kaikkien juotavaksi messun aikana jne.

Vastauksena:

1. Jos Kristus on kokonaan läsnä molemmissa muodoissa, se olisi peruste julistaa, että vain yhden muodon vastaanottaminen riittää. Se ei anna mitään oikeutusta kieltää raamatullista ehtoolliskäytäntöä, jossa ehtoollinen annetaan molemmissa muodoissa. Yhden muodon riittävyys ei tarkoita, että molempien muotojen antaminen pitäisi kieltää anateeman uhalla, varsinkaan kun Herra, apostolit ja alkukirkko jakoivat ehtoollista molemmissa muodoissa.
2. Tämä on kirjaimellisesti tekosyiden keksimistä sille, miksi joku on tottelematon Jumalalle. Oliko Jumala tietämätön leivän ja viinin jakamisen käytännön asioista, kun hän asetti Herran ehtoollisen? Eikö olekin niin, että joskus leipää ei ole saatavilla? Ja että leivänmurut putoavat maahan? Ja koska vesi sekoitetaan joka tapauksessa viiniin, eikö jopa pisara jokaisen vesikupissa riittäisi?

Katolisen kirkon aiemman opetuksen muuttaminen

Osana Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962–1965 jKr.) liturgisia uudistuksia ehtoollinen molemmissa muodoissa palautettiin:

Vatikaani 2 - Sacrosanctum Concilium

Mitä tulee kommuunioon molemmissa muodoissa, viitataan Trenton kirkolliskokouksen vahvistamiin dogmaattisiin periaatteisiin. Kuitenkin se voidaan jakaa Apostolisen istuimen määrittelemissä tapauksissa sekä papeille että sääntökuntien jäsenille ja myös maallikoille piispan luvalla. Se voidaan jakaa papiksi vihittäville vihkimistilaisuudessa, luostarilupauksensa antaville, vastakastetuille kastetta seuraavassa messussa.

Yllä oleva teki viinin antamisesta maallikoille – joka oli aiemmin kirkosta erottamiseen johtava rikos – sallittua. On kuitenkin huomattava, että se näyttää edelleen rajoittuvan erityistilaisuuksiin, eikä siitä tehdä vakio-osaa jokaisessa messussa. Se, että se on ylipäätään sallittua, kumoaa yhden aiemmin käsitellyistä sen kieltämisen perusteluista – että viinin jakamisessa maallikoille on käytännön ongelmia. Sen salliminen on osoittanut, että Kirkko tietää, että nämä ongelmat voidaan ratkaista mukautuksilla.

Katolilaisuuden puolustajat oikeuttavat yllä olevan ristiriidan väittämällä, että kyse on kurinpidollisesta asiasta, ei uskoon ja moraaliin liittyvästä asiasta, mikä on melkoisen väsyttävä tekosyy meille, jotka käsittelemme näitä asioita usein. Tässä tapauksessa se on erityisen naurettavaa:

• Konstanzin kirkolliskokous kielsi kirkonkirouksen uhalla käytännön, jonka Herra Jeesus nimenomaisesti määräsi ja jota alkukirkko noudatti. Se on tosiasia
• Koska Raamatussa on tästä yksiselitteisiä lausuntoja, se on ehdottomasti uskon asia. Ja koska henkilö erotetaan kirkosta – eli erotetaan Kristuksesta – tämän rikkomisesta, se on ehdottomasti uskon ja moraalin asia

Mikä muutos tapahtui vuonna 1963, minkä ansiosta maallikot pystyivät vastaanottomaan ehtoollisen molemmissa muodoissa? Miksi tämän raamatullisen ja historiallisen käytännön noudattaminen johti kirkosta erottamiseen vuosina 1415–1962, mutta ei vuonna 1963?

Johtopäätös

Päätös kieltää ehtoollisen antaminen molemmissa muodoissa on täysin järjetön sekä Raamatun että historian näkökulmasta. Jumalan edessä rehellisen ihmisen on yksinkertaisesti tunnustettava, että Konstanzin kirkolliskokous erehtyi.

Kuitenkin, kun jokin kirkkolliskokous on kerran julistautunut erehtymättömäksi harhaanjohtavien teologisten johtopäätösten perusteella, yhtäkkiä kaikkea, mitä se on koskaan julistanut, on puolustettava ankarasti, olipa se kuinka räikeän puolustamatonta tahansa tai vaikka jokin toinen "erehtymätön" kirkolliskokous olisi myöhemmin ristiriidassa sen kanssa.

Tämä kirjoitus on (muutomia pieniä muokkauksia lukuunottamatta) käännetty tästä artikkelista. Kirjoituksessa siteeratut Raamatun jakeet ovat STLK:n vuoden 2017 käännöksestä.

Nikean toinen kirkolliskokous kumoaa katolilaisuuden ja idän ortodoksisuuden

Nikea II

Roomalaiskatolilaiset ja idän ortodoksit pitävät Nikean toista kirkolliskokousta (787 jKr.) seitsemäntenä ekumeenisena kirkolliskokouksena, mikä tarkoittaa, että he uskovat sen olevan erehtymätön opillisissa kysymyksissä. Se oli vastaus ikonoklasmi kiistaan, joka koski uskonnollisten kuvien tekemisen ja kunnioittamisen sallittavuutta.

Se kumosi aiemman Hierian kirkolliskokouksen (754 jKr.), joka oli myös julistautunut seitsemänneksi ekumeeniseksi kirkolliskokoukseksi, ja kielsi ikonien ja kuvien käytön jumalanpalveluksissa:

Hierian kirkolliskokous (754 jKr.)

Pyhän Raamatun ja isien tukemana julistamme yksimielisesti Pyhän Kolminaisuuden nimessä, että jokainen muotokuva, joka on tehty mistä tahansa materiaalista ja väristä maalarien pahalla taidolla, on hylättävä, poistettava ja kirottava kristillisestä kirkosta.

Jokainen, joka tulevaisuudessa uskaltaa tehdä sellaisen, kunnioittaa sitä, pystyttää sen kirkkoon tai yksityistaloon tai pitää sitä salaa hallussaan, on, jos hän on piispa, presbyteeri tai diakoni, erotettava virastaan; jos hän on munkki tai maallikko, hänet on anatemoitava ja hänet voidaan tuomita maallisten lakien mukaan Jumalan vastustajana ja isiltä saatujen oppien vihollisena.

8 Jos joku rohkenee kuvata Sanan inkarnaation jälkeisen jumalallisen kuvan (χαρακτήρ) aineellisilla väreillä, hän olkoon anateema!

9 Jos joku rohkenee kuvata ihmishahmoissa, aineellisten värien avulla, inkarnaation perusteella, Sanan substanssia tai persoonaa (ousiaa tai hypostaasia), jota ei voida kuvata, eikä sen sijaan tunnusta, että häntä [eli Sanaa] ei voida kuvata edes inkarnaation jälkeen, hän olkoon anateema!

Yllä mainitun kirkolliskokouksen kutsui koolle ikonoklasti Bysantin keisari Konstantinus V (718-775 jKr.). Tämä kirkolliskokous pysyi kuitenkin voimassa vain muutaman vuosikymmenen, sillä Konstantinus V:n kuoleman jälkeen ikoneja kohtaan myötämielinen Ateenan keisarinna Irene (750-806 jKr.) kutsui koolle Nikean toisen kirkolliskokouksen. Sama keisarinna Irene kaivautti myöhemmin omalta pojaltaan, Konstantinus VI:ltä, silmät päästä ja sulki hänet vankilaan hänen kuolemaansa asti tullakseen Bysantin valtakunnan ainoaksi hallitsijaksi.

Tämä kirkolliskokous teki kuvien kunnioittamisesta välttämättömän pelastuksen edellytyksen. Se ei ainoastaan julistanut, että kuvien kunnioittaminen on sallittua, vaan pikemminkin, että se on olennainen osa ortodoksiaa, jota ilman ihminen tultaisiin erottamaan Kristuksen ruumiista:

Nikean toinen kirkolliskokous (787 jKr.)

Jos joku ei hyväksy pyhien ja kunnioitettavien kuvien esittämistä Herrastamme ja Hänen kaikkinaisesti pyhästä äidistään ja kaikista pyhistä, hän olkoon anateema.

Jos joku ei tervehdi sellaisia representaatioita Herran ja hänen pyhiensä edustajina, hän olkoon anateema.

[Olemme samoin määränneet], että näitä kuvia on kunnioitettava (προσκυνεῖν), eli niille on esitettävä tervehdyksiä. Sanan käytön syy on se, että sillä on kaksi merkitystä. Vanhassa kreikan kielessä κυνεῖν tarkoittaa sekä "tervehtiä" että "suudella". Ja prepositio προς antaa sille lisäajatuksen voimakkaasta halusta subjektia kohtaan; kuten esimerkiksi φέρω ja προσφέρω, κυρῶ ja προσκυρῶ, ja niin meillä on myös κυνέω ja προσκυνέω. Jälkimmäinen sana viittaa tervehdykseen ja vahvaan rakkauteen; sillä sitä, mitä ihminen rakastaa, hän myös kunnioittaa (προσκυνεῖ), ja mitä hän kunnioittaa, sitä hän suuresti rakastaa, kuten todistaa jokapäiväinen tapa, jota noudatamme rakkaitamme kohtaan, ja jossa molemmat ajatukset käytännössä ilmenevät, kun kaksi ystävää tapaa toisensa.

Jos joku ei hyväksy tätä pyhää ja ekumeenista seitsemättä synodia, olkoon hän anateema Isästä ja Pojasta ja Pyhästä Hengestä sekä seitsemästä pyhästä ekumeenisesta synodista!

Anateema ei nyt ole mitään vähempää kuin täydellinen ero Jumalasta. Sillä jos jotkut ovat riitaisia eivätkä tottelevaisesti hyväksy mitä nyt on säädetty, he vain potkivat tutkainta vastaan ja vahingoittavat omia sielujaan taistellessaan Kristusta vastaan.

Huomaa seuraavat asiat yllä olevasta:

• "Jokainen", joka ei "tervehdi" kuvia, anatemoidaan
• Kirkolliskokouksessa "tervehdys" määritellään nimenomaisesti "voimakkaaksi haluksi kohdetta kohtaan", ja "tervehdys ja vahva rakkaus" yhdistetään. Toisin sanoen, he vaativat, Helvetin rangaistuksella uhaten, että kuvien kunnioittamisessa osoitetaan todellista rakkauden tunnetta
• Jokainen, joka hylkää kirkolliskokouksen, on anateema
• "Anateema" määritellään nimenomaisesti "ei miksikään vähemmäksi kuin täydelliseksi eroksi Jumalasta"

Nikean toinen kirkolliskokous lisäsi täten evankeliumiin raamatullisilta hahmoilta näyttämään maalattujen puun palasten ja kivien kunnioittamisen. Tähän käytäntöön osallistumaton ei voi sen mukaan pelastua.

Usein kuvista käytävä keskustelu jumiutuu palvonnan ja kunnioituksen välisen eron tai sen puutteen käsittelyyn. Tällainen keskustelu kääntää vain huomion pois olennaisimmasta asiasta. Todellinen ongelma on, että kuvien kunnioittamisesta on tehty pelastuksen edellytys, mikä on räikeä hyökkäys evankeliumia vastaan.

Evankeliumin viesti on selitetty selkeästi Raamatussa (1. Kor. 15:1-8), se määritellään Jumalan pelastussanomaksi (Room. 1:16, 1. Kor. 1:17-18, Efe. 1:12-14, 2. Tim. 1:10), sitä vartioidaan tarkasti kaikkia siihen lisäysyrityksiä vastaan (Ap. t. 15:5-11, 2. Kor. 11:3-4, Gal.1:6-9, 2:11-14), ja se ei sisällä ikonien kunnioittamista. Nikean toinen kirkolliskokous kaatoi väkivaltaisesti Raamatun todistuksen evankeliumista ja korvasi sen toisella evankeliumilla, joka sisälsi jotain nimenomaisesti molemmissa Testamenteissa kiellettyä.

Nikean toinen kirkolliskokous huomauttaa myös, että kuville voidaan "uhrata suitsukkeita ja tulia muinaisen hurskaan tavan mukaisesti". Suitsukkeen ja kynttilöiden polttaminen kuvalle eroaa fyysisistä kunnioituksen osoituksista (kuten suutelemisesta, kumartamisesta tai maahan heittäytymisestä) ja menee niiden tekojen puolelle, joita ei edes tehtäisi ihmiselle missään legitiimissä kontekstissa, vaikka kyseinen henkilö olisi todella läsnä ja hänelle haluttaisiin osoittaa kunnioitusta.

Lopuksi kirkolliskokous toteaa, että "kuvalle osoitettu kunnioitus siirtyy sille, mitä kuva edustaa". Tämä ei kuitenkaan voi pitää paikkaansa Jeesuksen Kristuksen kuvien tapauksessa katolilaisten ja ortodoksien enemmistön kohdalla, jotka tunnustavat uskovansa, että Jeesus on Jumala. Mikäli he uskovat, että kuvalle osoitettu kunnioitus siirty sille, mitä kuva edustaa, miksi he eivät ("pelkän" kunnioittamisen sijaan) palvo Kristuksen kuvaa ikään kuin se olisi itse Jumala? Kasvaako Kristuksen kuvalle osoitettu kunnioitus jotenkin todelliseksi ja oikeaksi palvonnaksi? Missä Raamatussa kuvataan tällainen mekanismi?

Raamatullinen analyysi ikonien kunnioittamisesta

Kun alamme tutkia ikonien kunnioittamista Raamatun näkökulmasta, on aluksi hyvä panna merkille, että Uudessa Testamentissa kunnioittamisen torjuu sekä pyhä (Pietari, Ap. t. 10:25-26) että enkeli (Ilm. 19:10, 22:8-9), joista molemmista sekä katolilaiset että ortodoksit tekevät ikoneja. Ensiksi, huomatkaa Pietarin vastaus Korneliuksen osoittamaan kunnioitukseen Apostolien tekojen luvussa 10:

Apostolien teot 
25 Tapahtui, kun Pietari oli astumassa sisään, että Kornelius meni häntä vastaan, lankesi hänen jalkojensa juureen ja kumartui maahan. 
26 Mutta Pietari nosti hänet ylös sanoen: "Nouse, minäkin olen ihminen."

Ei ole mitään viitteitä siitä, että Kornelius, joka "oli hurskas ja jumalaapelkäävä, kuten hänen koko perhekuntansakin" (Ap. t. 10:2), olisi joko ajatellut Pietarin olevan Jumala tai halunnut palvoa häntä Jumalana. Sen sijaan hän kunnioitti Pietaria, ja Pietari kieltää sen sanoen: "minäkin olen ihminen". Sanoessaan näin Pietari opettaa, etteivät edes apostolit tai profeetat olleet legitiimejä kohteita tällaiselle kunnioitukselle. Jos todellisen ihmisen, Pietarin, kunnioittaminen kiellettiin, kuinka paljon enemmän pitäisi kieltää Pietarin näköiseksi maalatun puu- tai metallikappaleen kunnioitus.

Toiseksi, kahdesti näyssä, jonka apostoli Johannes saa Ilmestyskirjassa, hän palvoo erehdyksessä enkeliä: 

Ilmestyskirja 19:10 
Silloin lankesin hänen jalkojensa juureen kumartaen rukoillakseni häntä. Mutta hän sanoi minulle: "Varo, ettet tee sitä. Olen sinun ja veljiesi työtoveri, niiden, joilla on Jeesuksen todistus. Kumartaen rukoile Jumalaa. Sillä Jeesuksen todistus on profetian henki."

Ilmestyskirja 22:8-9
8 Minä, Johannes, olen se, joka olen tämän nähnyt ja kuullut. Kun olin sen kuullut ja nähnyt, lankesin maahan kumartuakseni sen enkelin jalkojen eteen, joka tämän minulle näytti.
9 Mutta hän sanoi minulle: "Varo, ettet sitä tee. Minä olen sinun ja veljiesi, profeettojen, työtoveri, ja niiden, jotka ottavat tämän kirjan sanoista vaarin. Rukoile kumartaen Jumalaa."

Kuten Korneliuksen tapauksessa, ei ole mitään viitteitä siitä, että apostoli Johannes olisi pitänyt tätä enkeliä Jumalana tai palvonut enkeliä Jumalana. Sen sijaan hän kunnioittaa enkeliä kumartamalla sen edessä, ja enkeli kieltää kahdesti kunnioituksen sanoen: "Olen sinun ja veljiesi työtoveri". Enkeli toteaa myös osana kieltämistään, että hän on "veljiesi, profeettojen työtoveri", mikä näyttäisi laajentavan tämän kunnioituksen kieltämisen profeettoihin yleisemmin. Hän päättää Johanneksen kunnioituksen kieltämisen kehotuksella "Rukoile kumartaen Jumalaa".

Näiden Uuden Testamentin esimerkkien lisäksi Raamattu on täynnä jakeita, jotka kontekstissaan kieltävät sellaisen kuvien kunnioittamisen, jota roomalaiskatolilailaiset ja idän ortodoksit harjoittavat:

• Ikonografian kunniottaminen kielletään sillä perusteella, että siinä ei ole elämää, mikä pitää paikkansa kaiken katolisen ja ortodoksisen ikonografian kohdalla - 5. Moos. 4:14-28, Ps. 115:4-8, 135:15-18, Jes. 44:9, Jer. 10:14-15, 51:17-18, Hab. 2:18-19
• Muita jakeita - Kol. 2:18, Ap. t. 17:29-30, 2. Moos. 20:4-6, 34:14, 5. Moos. 5:8-10, 16:22, 27:15, Tuom. 17:1-6

Ne, jotka haluavat puolustaa ikonien kunnioittamista Raamatulla, viittaavat usein pronssiseen käärmeeseen, jonka Mooseksen käskettiin tehdä erämaassa kansan tehtyä syntiä (4. Moos. 21:5–9), liitonarkin päällä olleisiin kerubeihin (2. Moos. 25:18–22) ja erilaisiin temppelikoristeisiin (1. Kun. 6:23–35; 2. Aik. 3:7–14 jne.).

Tässä on vastaus näihin argumentteihin:

• Pronssikäärme - Israelilaiset eivät säännöllisesti kunnioittaneet pronssikäärmettä osana Herran palvontaa (toisin kuin roomalaiskatolilaiset ja idän ortodoksit heidän ikonografiaansa), eikä heitä käsketty kunnioittamaan sitä. Hedän käskettiin "katsoa sitä", kun Mooses nosti sen ylös, ja ne, jotka "katsoivat sitä", parantuivat kerran. Roomalaiskatolilaiset ja idän ortodoksit eivät vain katso ikonejaan - he jumaloivat niitä, suutelevat niitä, sytyttävät kynttilöitä niiden eteen ja polttavat niille suitsukkeita. Myöhemmin, kun ihmiset alkoivat polttaa suitsukkeita pronssikäärmeelle, kuningas Hiskia tuhosi sen (2. Kun. 18:3-4)
• Liitonarkin kerubit - Samoin, Jumala ei koskaan käskenyt israelilaisia kunnioittamaan liitonarkin kerubeja osana säännöllistä Jumalan palvontaa. He eivät (toisin kuin roomalaiskatolilaiset ja idän ortodoksit heidän ikonografiaansa) suudelleet niitä, jumaloineet niitä, polttaneet niille suitsukkeita tai sytyttäneet niille kynttilöitä. Liitonarkku pidettiin poissa kaikkien ihmisten näkyvistä temppelin/tabernaakkelin kaikkein pyhimmässä (2. Moos. 26:33-34), ja ylipappi näki sen vain kerran vuodessa sovituspäivänä (3. Moos. 16, Hepr. 9:3-7)
• Temppelin koristeet - Jälleen kerran, Raamattu ei missään kohdassa opeta, että temppelin koristeita pitäisi kunnioittaa osana Herran palvontaa. Kuningas Salomo valoi myös härkäpatsaita (1. Kun. 7:23-25, 2. Aik. 4:2-4) sekä leijona- ja härkäkaiverruksia kerubikaiverrusten rinnalle (1. Kun. 7:29, 7:36). Tämä ei tarkoita, että israelilaisten piti kunnioittaa härkiä ja leijonia tai mitään muitakaan temppelikoristeita. Ja ne kaiverrukset, joihin ikonien kannattajat vetoavat, ovat jälleen kerran kerubeja. Vanhan Testamentin jumalanpalvelus ei sisältänyt kerubien kunnioittamista tai niihin keskittymistä

Roomalaiskatolilaiset ja idän ortodoksit eivät pysty löytämään Raamatusta uskonnollisen kuvaston normatiivista käyttöä tukemaan normatiivista tapaansa käyttää kuvia. Sen sijaan, he usein yrittävät vedota tapahtumiin, eivätkä koskaan Jumalan käskyihin, joissa Jumala asettaa jonkinlaisen säännöllisen uskonnollisten ikonien kunnioittamisen osaksi palvontaansa. Koska Jumala ei koskaan käske tehdä mitään tällaista, he eivät voi vedota Jumalan käskyihin.

Lopuksi on syytä huomata, että kuvien kunnioittamiseen liittyy läheisesti myös käytäntö, jossa pyhiltä rukoillaan esirukouksia. Raamatun hiljaisuus tästä käytännöstä on korviahuumaavaa. Abraham, Mooses ja Daavid olivat olleet kuolleita jo kauan Uuden Testamentin aikaan, mutta kukaan apostoleista ei rukoile näitä merkittäviä henkilöitä pyytääkseen heiltä esirukouksia. Samoin Johannes Kastaja ja Stefanos olivat jo kärsineet marttyyrikuoleman (ja heidän ruumiinsa haudattiin, eikä niitä paloiteltu pyhäinjäännöksiä varten - Matt. 14:10-12, Mark. 6:24-29, Ap. t. 8:2), mutta Jumala ei kuitenkaan Raamatussa mainitse ketään, joka olisi rukoillut heiltä esirukouksia. Kun Jeesus opettaa meitä rukoilemaan, hän käskee meitä rukoilemaan Isää (Matt. 6:9, Luuk. 11:2). Raamatussa ei ole esimerkkejä edesmenneiden ihmisten rukoilemisesta, eikä Jumala koskaan käske uskovia harjoittamaan tällaista käytäntöä. Eikä tätä argumenttia voida sivuuttaa pätemättömänä vetoamalla vain Raamatun hiljaisuuteen asian tiimoilta, sillä Raamatussa annetaan satoja myönteisiä esimerkkejä rukoilemisesta, ja kaikki nämä rukoukset on osoitettu Jumalalle tai Jeesukselle.

Historiallinen analyysi ikonien kunnioittamisesta

Kirkkohistoriaan perustuva argumentti kuvien kunnioittamista vastaan on musertava. On mahdotonta tarkastella olemassa olevia varhaiskristillisiä kirjoituksia ja väittää, että Nikean toisen kirkolliskokouksen määräämä bysanttilainen ikonodulia oli yleismaailmallinen ja apostolinen käytäntö.

Ensimmäinen historialliset sitaatit ikonien kunnioittamista vastaan ovat Origeneelta (185-253 jKr.), tuotteliaalta kristilliseltä kirjailijalta Aleksandriasta. Vaikka Origenes tunnetaan laajalti kuvien käytön vastustuksestaan, seuraava sitaatti on erityisen mielenkiintoinen, koska se on peräisin Origeneen Filokaliasta - kokoelmasta hänen kirjoituksiaan, jonka ovat koonneet kaksi vaikutusvaltaista varhaiskristillistä teologia, Basileios Kesarealainen (330-379 jKr.) ja Gregorios Nazianzilainen (329-390 jKr.):

Origen (185-253 jKr.) - The Philocalia of Origen, luku 19
3 Vaikka tämä vääristynyt oppi, jota tuetaan paljolla opetuksella, on kyennyt juurruttamaan monien mieliin uskomuksen, että kuvat ovat jumalia ja että kullasta, hopeasta, norsunluusta ja kivestä tehdyt esineet ovat palvonnan arvoisia, maalaisjärki kuitenkin kieltää meitä ajattelemasta, että Jumala olisi millään tavalla katoavaa materiaa tai että Häntä kunnioitetaan, kun ihmiset muovaavat Hänet kuolleen materian muotoihin, joiden oletetaan edustavan Häntä kuvaannollisesti tai symbolisesti.

Yllä oleva on todistus kolmesta varhaisesta, huomattavasta ja hyvin informoidusta kristitystä, jotka olivat sitä mieltä, että Jumalaa ei kunnioiteta ihmisten tekemillä kuvia, "joiden oletetaan kuvaannollisesti tai symbolisesti edustavan Häntä". Lisäksi väitettä ei asiayhteydessään koskaan tarkenneta sellaisella tavalla, joka indikoisi, että kristityillä, vaikka he eivät tekisikään mitään Origeneen tässä tuomitsemaa, olisi silti omat oikeat kuvansa Jumalasta tai kestään muusta pyhästä henkilöstä. Mikään ei viittaa siihen. Sen sijaan tällainen lausunto pyrkii erottamaan pakanat, jotka käyttävät kuvia, kristityistä, jotka eivät käytä niitä.

Seuraavaksi tarkastelussa on Marcus Minucius Felix (250 jKr.), joka oli Roomassa asunut varhainen latinalainen kristitty apologisti. Hänen ainoa säilynyt teoksensa, Octavius, on vuoropuhelu Caecilius-nimisen pakanan ja kristityn Octavius välillä. Siinä Caecilius kysyy, miksi kristityillä "ei ole tunnustettuja kuvia", ja Octavius ​​vastaa:

Minucius Felix (250 jKr.) - Octavius
10 (Caecilius) Jätän tarkoituksella mainitsematta monia asioita, sillä mainitsemani ovat jo liikaa; ja sen että kaikki nämä, tai suurin osa niistä, ovat totta, heidän iljettävän uskontonsa hämäryys osoittaa. Sillä miksi he yrittävät niin vaivalloisesti salata ja verhota kaikkea, mitä he palvovat, ottaen huomioon, että kunnialliset asiat iloitsevat aina julkisuudesta, kun taas rikokset pidetään salassa? Miksi heillä ei ole alttareita, temppeleitä ja tunnustettuja kuvia? Miksi he eivät koskaan puhu avoimesti eivätkä koskaan kokoonnu julkisesti, ellei siitä syystä, että se, mitä he palvovat ja salaavat, on joko rangaistuksen arvoista tai häpeällistä?

32 (Octavius) Mutta luuletko, että me salaamme sitä, mitä palvomme, ellei meillä ole temppeleitä ja alttareita? Ja minkä kuvan Jumalasta minä tekisin, ottaen huomioon, jos oikein ajattelet, että ihminen itse on Jumalan kuva? Minkä temppelin minä Hänelle rakentaisin, kun koko tämä Hänen työnsä muovaama maailma ei pysty Häntä käsittämään?

Yllä olevassa dialogissa Felix osoittaa pakanallisen Caeciliuksen käyttävän kristittyjen kuvien puutetta kritiikkinä kristinuskoa vastaan. Sitten hän kertoo Octaviuksen vastaavan: "Minkä kuvan Jumalasta minä tekisin, ottaen huomioon, jos oikein ajattelet, että ihminen itse on Jumalan kuva?". Pakanalla ei olisi mitään järkevää syytä arvostella kristittyjä kuvien puutteesta, jos kristityt tuohon aikaan todella käyttivät ja kunnioittivat kuvia.

Seuraavaksi tarkastelussa on Lactantius (250–325 jKr.), joka oli varhaiskristillinen kirjailija ja keisari Konstantinuksen (272–337 jKr.) neuvonantaja. Osana moniosaista kristillistä teologiaa käsittelevää teosta hän kirjoittaa:

Lactantius (250-325 jKr.) - Divine Institutes, kirja 2

19 Sen vuoksi on kiistatonta, että siellä, missä on kuva, ei ole jumalanpalvelusta. Sillä jos jumalanpalvelus koostuu jumalallisista asioista, eikä ole mitään jumalallista muuta kuin taivaallisissa asioissa; tästä seuraa, että kuvat ovat jumalanpalveluksen ulkopuolella, koska siinä, mikä on tehty maasta, ei voi olla mitään taivaallista.

Yllä olevaa väitettä – "siellä, missä on kuva, ei ole jumalanpalvelusta" – ei teoksessa rajata "asianmukaisen" kuvien kunnioittamisen näkökulmasta. Jos kuvien kunnioittaminen olisi yleismaailmallinen, varhaiskristillinen käytäntö, voisi olettaa, että yllä oleva väite selitettäisiin kuvien sopimattoman käytön osalta ja että niiden "asianmukaista" käyttöä opetettaisiin tai siihen viitattaisiin. Teoksen kuvia käsittelevässä osiossa ei kuitenkaan ole tällaista rajausta, koska se oli tarkoitettu olemaan ehdoton, ja hän korosti, että kristinusko on siellä, missä kuvia ei ole.

Minucius Felixin ja Lactantiuksen lisäksi Methodius (250-311 jKr.) ja Arnobius (255-330 jKr.) liittyvät varhaiskristittyjen apologistien kuoroon, jotka kirjoittivat kuvia vastaan:

Methodius (250-311 jKr.) - Banquet of the Ten Virgins, Discourse 2 
Ja niitä taiteilijoita, jotka ihmisten tuhoksi tekevät ihmishahmoisia kuvia, havaitsematta ja tuntematta omaa Tekijäänsä, moittii Sana, joka sanoo Viisauden kirjassa, kirjassa, joka on täynnä kaikkea hyvettä: "Tuhkaa on hänen sydämensä, ja hänen toivonsa on vähemmän arvoinen kuin multa, ja hänen elämänsä on savea arvottomampi, koska hän ei tunne sitä, joka on hänet valmistanut ja puhaltanut häneen toimivan sielun ja vuodattanut häneen elävän hengen".

Arnobius (255-330 jKr.) - Against the Heathen, kirja 7
1 Koska on riittävästi osoitettu, siinä määrin kuin on ollut mahdollista, kuinka turhaa on valmistaa kuvia, argumenttimme käsittely vaatii, että puhumme mahdollisimman lyhyesti ja ilman minkäänlaisia ​​​​kiertoilmaisuja uhreista, uhrien teurastuksesta ja polttamisesta, puhtaasta viinistä, suitsukkeesta ja kaikesta muusta, mitä tällaisissa tilaisuuksissa tarjotaan.

Jälleen kerran, nämä varhaiset apologistit eivät kuvista puhuessaan mainitse, että heilläkin on hyvin samanlainen tapa kunniottaa kuvia, mutta he tekevät sen "oikealla tavalla". Sen sijaan he käyttävät kuvia erotuksena itsensä ja pakanoiden välillä.

Seuraavaksi tarkastelussa on yksi varhaisimmista kirkkohistorioitsijoista, Eusebios (265-339 jKr.), jolta keisari Konstantinuksen sisar oli pyysi kuvaa Kristuksesta. Eusebios vastasi tähän pyyntöön kirjeellä, jossa sanottiin:

Eusebius (265-339 jKr.) - Letter to Constantia

Mutta jos tarkoituksesi on pyytää minulta kuvaa, ei Hänen hahmostaan, joka on muuttunut Jumalan muotoon, vaan Hänen kuolevaisesta lihasta ennen sen muuttumista, oletko ehkä unohtanut sen kohdan, jossa Jumala säätää lain, ettei saa tehdä kuvaa siitä, mikä on taivaassa, eikä siitä, mikä on maan alla? Oletko koskaan kuullut mitään sellaista itse kirkossa tai joltakulta muulta? Eikö sellaisia ​​asioita ole karkotettu ja suljettu pois kirkoista kaikkialla maailmassa, ja eikö ole yleisesti tiedossa, että tällaiset käytännöt eivät ole sallittuja vain meille?

Kerran – en tiedä miten – muuan nainen toi minulle kädessään kuvan kahdesta miehestä filosofien hahmossa ja sanoi, että he olivat Paavali ja Vapahtaja – minulla ei ole aavistustakaan, mistä hän oli tämän saanut tai oppinut tuollaisen asian. Jotta hän tai ketkään muutkaan eivät loukkaantuisi, otin kuvan häneltä ja säilytin sitä kotonani, koska pidin sopimattomana, että sellaisia ​​asioita koskaan näytettäisiin muille, ettemme näyttäisi epäjumalanpalvelijoiden tavoin kantavan Jumalaamme kuvan muodossa. Huomasin, että Paavali neuvoo meitä kaikkia olemaan enää takertumatta lihan asioihin; sillä hän sanoo: vaikka olemme tunteneet Kristuksen lihan mukaan, emme kuitenkaan tästä lähtien enää tunne häntä.

Yllä kirkkohistorioitsija Eusebios sanoo, että kuvien käyttö oli pohjimmiltaan tuntematonta hänen aikansa kirkoille - "Eikö sellaisia ​​asioita ole karkotettu ja suljettu pois kirkoista kaikkialla maailmassa, ja eikö ole yleisesti tiedossa, että tällaiset käytännöt eivät ole sallittuja vain meille?".

Seuraavaksi tarkastelemme Nikean kirkolliskokousta edeltävää Elviran kirkolliskokousta (306 jKr.), jonka kanoni kielsi kuvien käytön kirkossa:

Elviran kirkolliskokous (306 jKr.) - Kanoni 36

36 Päätettiin, ettei kirkossa saisi olla kuvia, jottei sitä, mitä palvotaan ja jumaloidaan, maalattaisi seinille.

Yllä oleva kanoni kieltää kristittyjä melko suoraviivaisesti ja ehdottomasti käyttämästä kirkossa kuvia "siitä, mitä palvotaan ja jumaloidaan", johon varmasti sisältyy myös Jeesus Kristus. Tekstiin voidaan lukea täsmennyksiä, mutta sama pätee mihin tahansa tekstiin. Kirjoittajat eivät tunteneet tarvetta täsmentää lausuntoaan – lausuntoa, joka olisi typerä, jos Jeesuksen Kristuksen kuvien kunnioittaminen olisi ollut tuolloin hyväksytty – saati olennainen – osa kristillistä jumalanpalvelusta.

Seuraavaksi tarkastelemme Epifanios Salamislaisen (310-403 jKr.) kirjoittamaa erittäin vahvaa kappaletta tästä aiheesta, jossa hän kertoo tarinan kohtaamastaan ​​kuvasta, joka roikkui kirkossa, missä hän vieraili:

Epiphanius (310-403 jKr.) - Letter to John, Bishop of Jerusalem 
9 Lisäksi olen kuullut, että joillain henkilöillä on tämä kauna minua kohtaan: Kun seurasin sinua pyhään paikkaan nimeltä Betel, viettääkseni siellä kanssasi kollehtaa, tulin kirkon käytön jälkeen Anablatha-nimiseen huvilaan ja näin ohi kulkiessani lampun palavan siellä. Kysyin, mikä paikka se oli, ja saatuani tietää, että se oli kirkko, menin sisään rukoilemaan ja löysin sieltä värjätyn ja kirjaillun esiripun roikkumassa tämän kirkon ovista. Siinä oli kuva joko Kristuksesta tai jostakin pyhästä; en muista tarkalleen, kenestä kuva oli. Tämän nähdessäni ja vastustaessani sitä, että Kristuksen kirkkoon ripustettaisiin ihmisen kuva vastoin Raamatun opetusta, revin sen kahtia ja neuvoin sen paikan huoltajia käyttämään sitä käärinliinana jollekin köyhälle. He kuitenkin nurisivat ja sanoivat, että jos kerran päätin repiä sen, niin olisi vain oikeudenmukaista, että antaisin heille toisen esiripun sen tilalle. Heti tämän kuultuani lupasin antaa yhden ja sanoin lähettäväni sen heti.

Siitä lähtien on ollut pieni viivästys, koska olen etsinyt heille parasta laatua olevaa esirippua annettavaksi entisen sijaan ja katsoin oikeaksi lähettää hankkimaan sellaisen Kyprokselta. Olen nyt lähettänyt parhaan löytämäni, ja pyydän teitä määräämään sen paikkakunnan presbyteerin ottamaan lukijan käsistä lähettämäni esiripun ja antamaan sen jälkeen ohjeet, että niitä toisenlaisia ​​esrippuja – jotka ovat ristiriidassa uskontomme kanssa – ei saa ripustaa mihinkään Kristuksen kirkkoon. Teidän kaltaisenne rehellisen miehen tulisi olla valpas poistamaan pahennuksen syy, joka ei ole Kristuksen kirkon eikä teidän vastuullenne uskottujen kristittyjen arvoinen.

Epifanios repii kuvan ja toteaa, että kuvien ripustaminen kirkkoihin on "vastoin Raamatun opetusta". Tämä on voimakas kannanotto pelkkää kuvien läsnäoloa kirkoissa vastaan, samanlainen kuin Elviran kirkolliskokouksen kanta. Tällaisessa käytöksessä ja asenteessa ei olisi mitään järkeä, jos varhaiskristityillä olisi ollut tapana kunnioittaa kuvia.

Lisää varhaiskristittyjen lainauksia kuvien käyttöä ja kunnioittamista vastaan ​​löytyy 1. jälkitekstistä.

Yllä olevien todisteiden valossa näyttää selvältä, että varhaiskristityt eivät kunnioittaneet pyhimyksistä, enkeleistä ja Herrasta tehtyjä ikoneja tavalla, jolla Nikean toinen kirkolliskokous määräsi ihmiset Helvetin tuomiolla uhaten niitä kunnioittamaan.

Johtopäätös

Lopuksi totean, että Jeesus ei kuollut ristillä, kantanut meidän syntejämme ja noussut kuolleista, jotta meidän täytyisi kunnioittaa ikoneja pelastuaksemme. Nikean toinen kirkolliskokous (jonka hyväksyvät useimmat niistä kirkkokunnista, joilla on "viestikapulan siirtoa" muistuttava näkemys apostolisesta suksessiosta) on peruuttamatonta evankeliumin vääristelyä, eikä sillä, mitä se kadotuksen uhalla määrää, ole mitään sijaa Raamatussa tai alkukirkossa.

Liite I - Lisää lainauksia kirkkohistoriasta kuvien kunnioittamista vastaan

Clement of Alexandria (150-215 jKr.) - Exhortation to the Heathen, luku 4
On monia olentoja, joilla ei ole näkökykyä, kuuloa eikä puhekykyä, kuten osterit, jotka kuitenkin elävät ja kasvavat ja joihin kuun muutokset vaikuttavat. Mutta kuvat, jotka ovat liikkumattomia, elottomia ja aistien ulottumattomissa, sidotaan, naulataan, liimataan, sulatetaan, viilataan, sahataan, kiillotetaan ja veistetään. Aistiton maa häpäistään kuvantekijöiden toimesta, jotka muuttavat sen taiteellaan sen luonnollisesta luonteesta ja saavat ihmiset palvomaan sitä; ja jumalten tekijät eivät palvo jumalia ja demoneita, vaan mielestäni maata ja taidetta, jotka muodostavat kuvia. Sillä todellisuudessa kuva on vain käsityöläisen käden muokkaamaa kuollutta ainetta. Mutta meillä ei ole aistittavaa kuvaa aistittavasta aineesta, vaan kuva, jonka havaitsee vain mieli, Jumala, joka yksin on todella Jumala. 

Clement of Alexandria (150-215 jKr.) - Stromata, kirja 5, luku 5
Ja vielä: "Älä käytä sormusta äläkä kaiverra siihen jumalten kuvia", Pythagoras käskee; kuten Mooses aikoja sitten nimenomaisesti sääti, ettei veistettyä, valettua, muovattua tai maalattua kuvaa saa tehdä; jotta emme takertuisi aistillisiin asioihin, vaan siirtyisimme älyllisiin kohteisiin: sillä tuttavallisuus nähtyä kohtaan vähentää sen kunnioittamista, mikä on jumalallista; ja aineen kautta aineettoman palvominen on sen häpäisemistä aistillisesti.

Clement of Alexandria (150-215 jKr.) - Stromata, kirja 7, luku 5
Olisi todellakin naurettavaa, kuten filosofit itse sanovat, että ihminen, Jumalan leikkikalu, tekisi Jumalan ja että Jumala olisi taiteen leikkikalu; koska se, mikä on tehty, on samanlaista ja samaa kuin se, mistä se on tehty, kuten norsunluusta tehty on norsunluuta ja kullasta tehty kultaista. Mekaniikan avulla rakennetut kuvat ja temppelit on tehty elottomasta aineesta; niin että nekin ovat elottomia, aineellisia ja profaaneja; ja jos taideteosta hiotaan, ne ovat osallisia mekaanisesta karkeudesta. Taideteokset eivät täten voi olla pyhiä ja jumalallisia.

Tertullian (160-220 jKr.) - Apology, luku 12
Lyhyesti sanottuna, jos kieltäydymme osoittamasta kunnioitusta patsaille ja kylmille kuville, jotka vastaavat täysin kuolleita alkuperäisiä, ja joihin haukat, hiiret ja hämähäkit ovat niin hyvin perehtyneitä, eikö se ansaitse kiitosta rangaistuksen sijaan, että olemme hylänneet sen, minkä olemme nähneet erheeksi?

Tertullian (160-220 jKr.) - Against Marcion, kirja 4, luku 22
Pietarin ylöstempauksen todistaminen ei ole nyt vaikeaa. Sillä kuinka hän olisi voinut tuntea Mooseksen ja Eliaan, paitsi (olemalla) Hengessä? Ihmisillä ei olisi voinut olla heidän kuviaan, patsaitaan tai muotokuvia, sillä laki kielsi sen.

Tertullian (160-220 jKr.) - On Idolatry, luku 5

Olkoon siis kirkko avoin kaikille, joita heidän kätensä ja oma työnsä tukevat; jos ei ole poikkeusta taiteista, joita Jumalan kuri ei hyväksy. Mutta joku sanoo, vastustaen väittettämme, jonka mukaan "kuvienteko on kiellettyä", "Miksi sitten Mooses teki erämaassa pronssista käärmeen kuvan?" Figuurit, jotka ennen asetettiin pohjaksi jollekin salaiselle tulevalle aikakaudelle, ei lain kumoamiseksi, vaan oman lopullisen syynsä esikuvaksi, ovat omassa luokassaan. Muuten, jos tulkitsemme nämä asiat lain vastustajien tavoin, pidämmekö mekin, kuten markionilaiset, Kaikkivaltiasta epäjohdonmukaisena, jonka he tällä tavoin tuhoavat muuttuvana, sillä yhdessä paikassa Hän kieltää, ja toisessa käskee?

Mutta jos joku teeskentelee tietämättömänä siitä, että tuo veistetty pronssikäärmee, joka oli kuin ripustettu käärme, edusti Herran ristin muotoa, jonka oli määrä vapauttaa meidät käärmeistä – toisin sanoen paholaisen enkeleistä – samalla kun se itsessään ripusti surmatun paholaisen; tai mikä tahansa muu kuvaus tästä hahmosta on ilmoitettu arvokkaammille ihmisille, edellyttäen, että muistamme apostolin vahvistavan, että kaikki tapahtui tuolloin kansalle kuvaannollisesti. Riittää, että sama Jumala, kuten Hän lailla kielsi muotokuvien tekemisen, kielsi muotokuvien tekemisen poikkeuksellisella säännöllä ​​käärmeen tapauksessa. Jos kunnioitat samaa Jumalaa, sinulla on Hänen lakinsa: "Älä tee muotokuvaa". Jos katsot taaksepäin myös periaatteeseen, joka määräsi myöhemmin tehdyn muotokuvan teon, jäljittele sinäkin Moosesta: älä tee mitään kuvaa lain vastaisesti, ellei Jumala ole sitä sinullekin käskenyt.

Origenes (185-253 jKr.) - Kelsusta vastaan, kirja 4, luku 31

Sillä heidän valtiossaan ei ollut taidemaalaria eikä kuvanveistäjää, sillä laki karkotti kaikki sellaiset siitä; ettei olisi mitään tekosyytä kuvien rakentamiselle – taiteelle, joka herättää tyhmien ihmisten huomion ja vetää sielun katseen pois Jumalasta maahan.

Origenes (185-253 jKr.) - Kelsusta vastaan, kirja 7, luku 41
Mutta olivatpa Orfeus, Parmenides, Empedokles tai jopa itse Homeros ja Hesiodos ne henkilöt, joita hän tarkoittaa "inspiroiduilla runoilijoilla", osoittakoon joku, kuinka ne, jotka seuraavat heidän opastustaan, vaeltavat paremmin tai elävät erinomaisenpaa elämää kuin ne, jotka Jeesuksen Kristuksen koulussa opetettuina ovat hylänneet kaikki kuvat ja patsaat ja jopa kaiken juutalaisen taikauskon voidakseen katsoa ylöspäin Jumalan Sanan kautta yhteen Jumalaan, joka on Sanan Isä.

Joskus väitetään, että Origenes myönsi kristittyjen käyttäneen kuvia, sillä hän sanoo, että "meidän patsaitamme ja pakanoiden patsaita ei voi verrata" (Kelsosta vastaan, kirja 8, luku 20). Origenes irrotetaan tässä kuitenkin asiayhteydestään, sillä hän puhuu "patsaista" metaforisesti, kuten edelliset luvut osoittavat:

Origenes (185-253 jKr.) - Kelsusta vastaan, kirja 8, luku 17
Ja patsaat ja lahjat, jotka ovat sopivia uhreja Jumalalle, eivät ole minkään tavallisen mekanismin tekoa, vaan Jumalan Sana on tehnyt ja muovannut ne meissä, nimittäin hyveet, joissa jäljittelemme koko luomakunnan Esikoista, joka on antanut meille esimerkin oikeudenmukaisuudesta, itsehillinnästä, rohkeudesta, viisaudesta, hurskaudesta ja muista hyveistä. Kaikissa niissä siis, jotka istuttavat ja viljelevät sieluissaan jumalallisen sanan mukaan itsehillintää, oikeudenmukaisuutta, viisautta, hurskautta ja muita hyveitä, nämä erinomaisuudet ovat heidän pystyttämiään patsaita, joissa olemme vakuuttuneita siitä, että meidän on sopivaa kunnioittaa kaikkien patsaiden mallia ja prototyyppiä: näkymättömän Jumalan kuvaa, ainosyntyistä Jumalaa. 

Verratkoon siis kuka tahansa, joka haluaa, kuvailemiani alttareita Kelsuksen mainitsemiin alttareihin ja Korkeimman Jumalan palvojien sieluissa olevia kuvia Feidiaan, Polykleitoksen ja muiden vastaavien patsaisiin, ja hän tulee selvästi huomaamaan, että vaikka jälkimmäiset ovat elottomia ja ajan haavoille alttiita, edelliset pysyvät kuolemattomassa hengessä niin kauan kuin järkevä sielu haluaa säilyttää ne.

Eusebios Kesarealainen (265-339 jKr.) - Kirkkohistoria, kirja 7, luku 18
1 Koska olen maininnut tämän kaupungin, en usko sopivaksi jättää mainitsematta kertomusta, joka on jäämisen arvoinen jälkipolville. Sanotaan nimittäin, että verenvuodosta kärsivä nainen, joka pyhän evankeliumin mukaan sai Vapahtajaltamme vapautuksen vaivastaan, oli kotoisin tästä paikasta ja että hänen talonsa on esillä kaupungissa ja että siellä on edelleen merkittäviä muistomerkkejä Vapahtajan häntä kohtaan osoittamasta hyvyydestä.

2 Sillä hänen talonsa portin luona kohotetulla kivellä seisoo pronssinen kuva naisesta, joka on polvillaan kädet ojennettuina, ikään kuin hän rukoilisi. Tämän vastapäätä on toinen pystyssä oleva kuva miehestä, tehty samasta materiaalista, puettuna siististi kaksinkertaiseen viittaan ja ojentamassa kättään naista kohti. Hänen jalkojensa juuressa, itse patsaan vieressä, on outo kasvi, joka kiipeää pronssisen viitan helmaan asti ja on lääke kaikenlaisiin sairauksiin.

3 He sanovat, että tämä patsas on Jeesuksen kuva. Se on säilynyt meidän päiviimme asti, niin että me itsekin näimme sen kaupungissa ollessamme.

4 Ei ole myöskään outoa, että ne pakanat, jotka muinoin saivat apua Vapahtajastamme, tekivät tällaista, koska olemme myös oppineet, että hänen apostoliensa Paavalin ja Pietarin sekä itse Kristuksen kuvat on säilytetty maalauksissa, koska muinaiset olivat todennäköisesti tottuneet, kuten pakanoiden tavan mukaista on, osoittamaan erotuksetta tällaista kunniaa niille, joita he pitivät vapauttajina.

Huomaa, kuinka Eusebios kuvailee patsaiden ja maalausten pitämistä "pakanoiden tavaksi" apostolisen perinteen sijaan. Eusebius ei myöskään mainitse bysanttilaista kuvien kunnioittamista, vaan pikemminkin sen, että niitä oli olemassa. On sanomattakin selvää, ettei hän sanonut Kirkkohistoriassaan sanaakaan tällaisten kuvien omistamisen tai kunnioittamisen pakollisuudesta, ja kuten tämän artikkelin pääosassa todetaan, hän jopa hylkäsi kuvien käytön.

Athanasius (296-373 jKr.) - Against the Heathen, kirja 1
1 Mutta näistä ja muista vastaavista idolatrian hulluuden keksinnöistä pyhä kirjoitus opetti meille jo kauan sitten, kun se sanoi: "Sillä ajatus hahmotella kuvia on luopumuksen alku, ja niiden keksiminen on elämän turmio. Sillä ei niitä alusta alkaen ollut, eikä niitä ole oleva ainaisesti, vaan ihmisten turhasta kuvittelusta ne ovat tulleet maailmaan; sentähden on myös niille säädetty äkillinen loppu. Sillä liian aikaisen surun kalvamana teetti isä kuvan äkisti poistemmatusta lapsestansa ja alkoi nyt jumalana kunnioittaa kuollutta ihmistä, ja sääti niille, jotka olivat hänen alaisiansa, salaisia menoja ja vihkimyksiä. Sitten tuo jumalaton tapa aikaa myöten yhä vahvistui ja sitä alettiin noudattaa lakina. Myös hallitsijain käskystä ruvettiin palvelemaan veistettyjä kuvia. Sillä kun ihmiset eivät voineet kasvojen edessä osoittaa kunnioitustaan kaukana asuville, niin he kuvasivat tuon kaukana asuvan ulkomuodon ja tekivät näkyvän kuvan kunnioittamastaan kuninkaasta imarrellaksensa harrastuksellaan tuota poissa olevaa, ikäänkuin hän olisi läsnä. Ja taiteilijan kunnianhimo yllytti yhä innokkaampaan palvelemiseen niitäkin, jotka eivät tunteneet kuvattua itseänsä. Joku ehkä tahtoi päästä hallitsijan suosioon ja ponnisti taitoaan saadakseen aikaan kaunistellun yhdennäköisyyden. Mutta rahvas, jota veistoksen kauneus viehätti, alkoi nyt pitää jumaloitavana häntä, jota vielä äsken kunnioitettiin pelkkänä ihmisenä. Ja tästä tuli paula elämälle, sillä joko onnettomuuden tai julman hallituksen pakottamina ihmiset tällöin antoivat kivelle ja puulle nimen, joka niille ei kuulu."

John Chrysostom (347-407 jKr.) - Homily 18 on Ephesians
Jos haluatte, tutkimme, mistä idolatria on saanut alkunsa. Muuan viisas mies kertoo meille, että eräs rikas mies, jota vaivasi ennenaikainen suru poikansa vuoksi ja jolla ei ollut lohtua suruunsa, lohdutti tuskaansa tällä tavalla: tehtyään elottoman kuvan kuolleesta ja jatkuvasti sitä katsellessaan hän näytti kuvan läpi pitävän vainajaansa yhä elossa; samalla kun eräät imartelijat, joiden Jumala oli heidän vatsansa, kohdellessaan kuvaa kunnioittavasti osoittaakseen hänelle arvostusta, veivät sen käytännön idolatriaan. Niinpä se sai alkunsa sielun heikkoudesta, järjettömästä käytännöstä, ylellisyydestä.

Tämä kirjoitus on (muutomia siihen tekemiäni muokkauksia lukuunottomatta) käännetty tästä artikellista. Kirjoituksessa siteeratut Raamatun jakeet ovat STLK:n vuoden 2017 käännöksestä.